Ahvenlammin pappilan massiivinen tammiovi kumahteli pahaenteisesti nyrkkini takoessa sen pintaan rytmikästä kolkutusta. Ränsistyneistä ovenkarmeista ropisi kasvoilleni kuivunutta maalia ja aina tuollaisen lastun osuessa avonaisena olevaan suuhuni, tunsin asbestin makean aromin kielelläni. Luoja tietää, kuinka kauan hakkasin oven ajan patinoimaa pintaa, sillä kuten tavallista, jokin Ahvenlammin pappilan tiluksilla sai ajan ja paikan tajun vääristymään, aivan kuin paikkaa asuttaneiden entisaikojen kirkonmiesten levottomat henget yhä väijyisivät kulkijaa kartanon seinien sisäpuolella ja hoitamatonta pihamaata reunustavien mustaviinimarjapensaiden käyristyneiden oksistojen mittaamattomissa syövereissä.
Jossain vaiheessa rystysiäni alkoi pakottaa jatkuva koputtaminen ja istahdin uupuneena portaille lepuuttamaan kivistävää kättäni. Selittämätön painostava läsnäolo, jota olin tuntenut heti pappilan tiluksille astumisestani lähtien tuntui tiivistyvän yhä voimakkaammaksi ja tunsin sisuskaluissani selittämätöntä kauhua. Juuri kun olin aikeissa nousta ylös poistuakseni paikalta, avautui kartanon suuri muinainen ovi takanani ja suuret, läikikkäät, paksusankaisten silmälasien kehystämät kasvot työntyivät hymyillen esille oven raosta. ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!” lausahti ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallio turvonneiden huuliensa lomasta ja ojensi arjen työn kovettaman kätensä ystävälliseen tervehdykseen ”Anteeksi että jouduit odottamaan, olin kakalla”.
Juhani kutsui minut sisälle pappilaan ja ohjasi minut istumaan salongin kutunnahkaiselle nahkasohvalle, jonka ikää olimme joskus arvuutelleet tulematta muuhun tulokseen, kuin että sohvan täytyi sijainneen paikallaan jo ennen pappilan rakentamista sillä sen koon vuoksi sitä olisi ollut mahdotonta liikuttaa sisään edes rakennuksen mahtavista ovista.
Iäkäs seurakuntapastori oli sytyttänyt huoneen takkaan tulen ja lämpöisesti ritisevät lieskat loivat kodikasta tunnelmaa salonkiin. ”Poltan tässä monesti myös vanhoja autonrenkaita, mutta nyt ne ovat loppu” lausui Juhani ja heitti liekkeihin vanhan tahriintuneen muovimaton joka leimahti heti saman tien liekkeihin ja sai vanhan pastorin kavahtamaan sähähtäen kauemmaksi. ”Mikäs rakkaan toverini Peten sai tulemaan vierailulle tänne pappilaan?” kysyi Juhani rapsuttaen sulaneen muovin roiskeita uurteisilta kasvoiltaan.
”Tulin hakemaan tuota tänne viime kerralla unohtamaani muovimattoa” vastasin ja tunsin kuinka ääneni petti ja silmäkulmani kostuivat. Juhani kohottautui seisomaan järkyttynyt ilme kasvoillaan ja tuijotimme ääneti toisiamme rätisevän takkatulen luodessa mielikuvituksellisia varjoja salongin antiikkisille seinämille.
torstai 1. joulukuuta 2011
perjantai 11. marraskuuta 2011
Muistoja pannuhuoneelta
Bon apwèmidi, hyvät kamraatit ja muut reipasmieliset blogini tiirailijat. Kuten varmasti moni ilolla panikin merkille, aloitin tämänkertaisen kirjoitelmani karibialaisen St. Lucian saarella puhuttavan kreolimurteen tervehdyksellä. Syy tähän valintaan löytyy niinkin epätodellisesta paikasta kuin taloni pannuhuoneesta, jossa aamulla kun lapioin omatuottamiani lantabrikettejä tulipesään räjähti mieleeni kerrassaan sykähdyttävä flashback ajalta ennen vuosituhannen vaihtumista.
Tuolloin olin pannunlämmittäjän opissa erään pukinpartaisen pannumestarin hanslankarina eräässä jumalanhylkäämässä vanhassa vaivaistentalossa ja monet olivat ne kerrat kun vastuualueenani oli latoa pannu täyteen puuta, asbestitalojen purkuromua, näkkileipää tai mitä tahansa muuta polttoainetta tuota hommaa varten oli kulloinkin varattu.
Monta monituista kertaa meininki pannuhuoneella meni sangen mystilliseksi ja useammin kuin kerran oli koko pannu lähellä räjähtää tuhannen päreiksi holtittoman lämmittämisen johdosta. Tuo kreolikieleen liittyvä muisto syntyi sellaisesta kerrasta, kun vanha pannumestari oli käynyt tapansa mukaan sauhuttelemassa mahorkkaa pannuhuoneella yön sydännä saadakseeen paremmin unen päästä kiinni. Siinä kessutellessaan pannumestari oli päättänyt latoa samalla pannuun muutaman kottikärryllisen pyökkihalkoja jotta hänen ei tarvitsisi enää aamuyöstä nousta lisäämään polttoainetta uuniin. Pahaksi onnekseen mestari ei tiennyt, että minä olin juuri aiemmin käynyt paremman tekemisen puutteessa tekemässä tarpeeni pannuun ja vahvan hapankaali-illallisen nautittuani painekattilaan oli muodostunut runsaasti metaania ja helposti syttyviä eritteitä.
Heräsin hevostalleilla siihen, kun pannuhuoneelta alkoi kuulumaan kerrassaan kamala huuto ja pauhu. Kiskoin housut jalkaani ja säntäsin pikavauhtia pannuhuoneelle jossa minua kohtasi veretseisauttava näky. Valtavat hornanlieskat löivät pannun kannen alta ja koko huoneen peitti sankka hernerokkamainen savu. Pannumestarin noen mustuttama tajuton ruumis makasi oviaukossa luonnottomassa asennossa ja pannun saumat vihelsivät ratkeamaisillaan sisällä vallitsevan valtavan paineen alla. Onnekseni oli talvi ja olin juuri aiemmin päivällä kolannut pannuhuoneen ulko-oven edustaa puhtaaksi. Ripeästi muistin kolan olevan yhä paikallaan talon seinustalla ja säntäsin kiireesti noutamaan sen.
Jouduin kolaamaan pannun luukusta sisään kuusikymmentä tynnyrinalaa nuoskalunta ja yhden kokonaisen lampaan, ennenkuin tuo kihisevä pätsi lopulta rauhoittui. Kannoin pannumestarin toipumaan vuoteeseensa ja livahdin itsekin vaivihkaa takaisin huoneeseeni. Tämä yöllinen episodi jäi kaikilta muilta huomaamatta, joskin sain koko seuraavan viikon kuulla valitusta siitä että joku oli varastanut suuren määrän kallisarvoista lunta talon pihalta. Tuo lumi oli ollut tarkoitus kaupata isolla rahalla Eestiin paikallisten urheilijoiden seiväshyppyalustaksi ja kun se oli kadonnut paikan johtajatar joutui hankituttamaan mökin Lapista sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että hän pystyisi kartoittamaan paikkaa uuden lumen hankinnalle.
Lopulta lumen katoaminen vieritettiin paikalla eläneiden heikkolahjaisten siviilipalvelusmiesten niskoille ja heitä rangaistiin tauottomalla pakkotyöllä perunakellarissa. Minun kävi sääliksi noita poloisia vähäpoikia, mutta vaikka olinkin pelastanut toiminnallani koko rakennuskompleksin räjähdykseltä, olin salaa kiitollinen että minun itseni ei tarvinnut mennä uhmaamaan perunakellarin rottapopulaatiota.
Jaa. Nyt kun tarkemmin mietin niin minulla ei ole harmainta hajuakaan miten hitossa tämä liittyy kreolikieleen.
Tuolloin olin pannunlämmittäjän opissa erään pukinpartaisen pannumestarin hanslankarina eräässä jumalanhylkäämässä vanhassa vaivaistentalossa ja monet olivat ne kerrat kun vastuualueenani oli latoa pannu täyteen puuta, asbestitalojen purkuromua, näkkileipää tai mitä tahansa muuta polttoainetta tuota hommaa varten oli kulloinkin varattu.
Monta monituista kertaa meininki pannuhuoneella meni sangen mystilliseksi ja useammin kuin kerran oli koko pannu lähellä räjähtää tuhannen päreiksi holtittoman lämmittämisen johdosta. Tuo kreolikieleen liittyvä muisto syntyi sellaisesta kerrasta, kun vanha pannumestari oli käynyt tapansa mukaan sauhuttelemassa mahorkkaa pannuhuoneella yön sydännä saadakseeen paremmin unen päästä kiinni. Siinä kessutellessaan pannumestari oli päättänyt latoa samalla pannuun muutaman kottikärryllisen pyökkihalkoja jotta hänen ei tarvitsisi enää aamuyöstä nousta lisäämään polttoainetta uuniin. Pahaksi onnekseen mestari ei tiennyt, että minä olin juuri aiemmin käynyt paremman tekemisen puutteessa tekemässä tarpeeni pannuun ja vahvan hapankaali-illallisen nautittuani painekattilaan oli muodostunut runsaasti metaania ja helposti syttyviä eritteitä.
Heräsin hevostalleilla siihen, kun pannuhuoneelta alkoi kuulumaan kerrassaan kamala huuto ja pauhu. Kiskoin housut jalkaani ja säntäsin pikavauhtia pannuhuoneelle jossa minua kohtasi veretseisauttava näky. Valtavat hornanlieskat löivät pannun kannen alta ja koko huoneen peitti sankka hernerokkamainen savu. Pannumestarin noen mustuttama tajuton ruumis makasi oviaukossa luonnottomassa asennossa ja pannun saumat vihelsivät ratkeamaisillaan sisällä vallitsevan valtavan paineen alla. Onnekseni oli talvi ja olin juuri aiemmin päivällä kolannut pannuhuoneen ulko-oven edustaa puhtaaksi. Ripeästi muistin kolan olevan yhä paikallaan talon seinustalla ja säntäsin kiireesti noutamaan sen.
Jouduin kolaamaan pannun luukusta sisään kuusikymmentä tynnyrinalaa nuoskalunta ja yhden kokonaisen lampaan, ennenkuin tuo kihisevä pätsi lopulta rauhoittui. Kannoin pannumestarin toipumaan vuoteeseensa ja livahdin itsekin vaivihkaa takaisin huoneeseeni. Tämä yöllinen episodi jäi kaikilta muilta huomaamatta, joskin sain koko seuraavan viikon kuulla valitusta siitä että joku oli varastanut suuren määrän kallisarvoista lunta talon pihalta. Tuo lumi oli ollut tarkoitus kaupata isolla rahalla Eestiin paikallisten urheilijoiden seiväshyppyalustaksi ja kun se oli kadonnut paikan johtajatar joutui hankituttamaan mökin Lapista sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että hän pystyisi kartoittamaan paikkaa uuden lumen hankinnalle.
Lopulta lumen katoaminen vieritettiin paikalla eläneiden heikkolahjaisten siviilipalvelusmiesten niskoille ja heitä rangaistiin tauottomalla pakkotyöllä perunakellarissa. Minun kävi sääliksi noita poloisia vähäpoikia, mutta vaikka olinkin pelastanut toiminnallani koko rakennuskompleksin räjähdykseltä, olin salaa kiitollinen että minun itseni ei tarvinnut mennä uhmaamaan perunakellarin rottapopulaatiota.
Jaa. Nyt kun tarkemmin mietin niin minulla ei ole harmainta hajuakaan miten hitossa tämä liittyy kreolikieleen.
torstai 27. lokakuuta 2011
Kolauskautta odotellessa!
Aivan mahtavaa päivää kaikille teille blogini lukijat!
Syksy alkaa olla täällä Jämsässä jo melkoisen pitkällä ja kohta koittaa se ihana aika jolloin pääsen toteuttamaan rakkainta harrastustani: lumen kolausta! Olen valmistautunut tuohon miehet pojista erottelevaan kamppailulajiin pitkin viikkoa hakemalla kokoelmani kolat alas navetan vintiltä huollettaviksi. Tuo toimenpide on muodostunut vuosien mittaan jonkinlaiseksi rituaalinomaiseksi toiminnaksi jota pyrin toteuttamaan lähes fanaattisella hartaudella.
Päivä, jolloin laitan kolat toimintakuntoon, alkaa yleensä kukonlaulun aikaan (tosin minulla ei ole ollut enää elävää kukkoa sitten vuoden 2005 syyskuun, jolloin yritin valmistaa kotioloissa sinappikaasua, mutta olen täyttänyt vanhan 'Kridden' ja asentanut hänen vatsalaukkuunsa vanhan herätysvekkarin). Tukevan aamiaisen jälkeen jynssään itseni läpikotaisin puhtaaksi mäntysuovalla, laitan itselleni pyhävaatteet päälle, Alois-papan vanhan buurilaissotien aikaisen hellekypärän päähäni ja suuntaan navetan ylisille, jossa säilytän mittavaa lumikolakokoelmaani.
Valikoin aina kolien kunnostuspäiväksi aurinkoisen sään, jotta minulla ei ole pelkoa vesisateesta joka saattaisi vahingoittaa kolia. Toki sää saa olla viileää, sillä kolien valmistuksessa käytetty muovi tulee monesti liian notkeaksi mikäli lämpötila kohoaa yli 15 asteen. Tämä siis nykyaikaisten kolien kohdalla, esimerkiksi isäni 70-luvun alussa ostama lasikuituinen ja emaloitu Weiss-Birkenau XC6 lumikola pysyy jämäkkänä vaikka hellekelillä, sitä vanhemmista kolista puhumattakaan. Niillä on hyvä treenata kolausta kesällä läheisellä soramontulla tai Himoksen laskettelurinteillä, joissa menneenä kesänäkin kolasin mukulakiviä ylämäkeen voimaharjoitteluna. Olen tehnyt tällaista harjoittelua jo vuosia, jonka ansiosta Himoksen rinteiden pituus on kasvanut joka vuosi toista metriä. Tästä kiitoksena laskettelurinnettä ylläpitävä taho onkin antanut minulle vuosittain lahjaksi ilmaisen kokovartalopilateksen.
Kun olen tuonut kolat pihalle ja asettanut ne siistiin riviin navetan seinustalle, voi kunnostaminen alkaa. Aluksi puhdistan kolat kesän aikana kertyneestä siitepölystä ja saivareista, sen jälkeen pesen ne hellävaroen manteli-vernissaliuoksella käyttäen apuna ainoastaan gotlantilaista säämiskäkangasta. Tuon jälkeen on vuorossa puurakenteisten kolien tervaaminen. Tervan imeytyessä valelen lakkabensiiniä uudempien kolien muoviosiin jotta niiden luisto saa maksimitehon. Fläämistä vuonna 1997 ostamani valurautainen raskaskola "Vreni Schneider" kaipaa puolestaan ruostesuojausta, jonka teen perinteiseen fläämiläiseen tapaan urean avulla. Jouluaaton kolausta varten yksinomaan käyttämäni mahonkinen, kupariheloilla ja helmiäiskahvoilla koristeltu, Baijerissa 1800-luvulla käsityönä valmistettu Gusswerk Hacker-Pschorr HM83 "Der Aase" vastaavasti käsitellään tarkkaan sentti sentillä vanupuikon ja mehiläisvahan avulla lohkeamien varalta. Tuota kokoelmani lippulaivaa huoltaessani tulen tapani mukaan poltelleekseni suuren vorarlbergiläisen Taraxacum officinale -sikarin ja juoneeksi pienen puollollisen ehtaa kirgisialaista männynpihkarommia.
Kolien metalliosat vaativat vielä omat toimenpiteensä ja lopulta kannan koko 43 kolaa käsittävän kokoelmani takaisin varastoon odottamaan ensilumia. Niitä odotan polttava tunne sisälläni itsekin, sillä onhan lumikolaus yhtä aikaa sekä verraton ajanviete, että miehen ja kolan kamppailua luontoäidistä työntyvää valkoista, kaiken syövää massaa vastaan.
Iloista lumenodotusta kaikille!
Syksy alkaa olla täällä Jämsässä jo melkoisen pitkällä ja kohta koittaa se ihana aika jolloin pääsen toteuttamaan rakkainta harrastustani: lumen kolausta! Olen valmistautunut tuohon miehet pojista erottelevaan kamppailulajiin pitkin viikkoa hakemalla kokoelmani kolat alas navetan vintiltä huollettaviksi. Tuo toimenpide on muodostunut vuosien mittaan jonkinlaiseksi rituaalinomaiseksi toiminnaksi jota pyrin toteuttamaan lähes fanaattisella hartaudella.
Päivä, jolloin laitan kolat toimintakuntoon, alkaa yleensä kukonlaulun aikaan (tosin minulla ei ole ollut enää elävää kukkoa sitten vuoden 2005 syyskuun, jolloin yritin valmistaa kotioloissa sinappikaasua, mutta olen täyttänyt vanhan 'Kridden' ja asentanut hänen vatsalaukkuunsa vanhan herätysvekkarin). Tukevan aamiaisen jälkeen jynssään itseni läpikotaisin puhtaaksi mäntysuovalla, laitan itselleni pyhävaatteet päälle, Alois-papan vanhan buurilaissotien aikaisen hellekypärän päähäni ja suuntaan navetan ylisille, jossa säilytän mittavaa lumikolakokoelmaani.
Valikoin aina kolien kunnostuspäiväksi aurinkoisen sään, jotta minulla ei ole pelkoa vesisateesta joka saattaisi vahingoittaa kolia. Toki sää saa olla viileää, sillä kolien valmistuksessa käytetty muovi tulee monesti liian notkeaksi mikäli lämpötila kohoaa yli 15 asteen. Tämä siis nykyaikaisten kolien kohdalla, esimerkiksi isäni 70-luvun alussa ostama lasikuituinen ja emaloitu Weiss-Birkenau XC6 lumikola pysyy jämäkkänä vaikka hellekelillä, sitä vanhemmista kolista puhumattakaan. Niillä on hyvä treenata kolausta kesällä läheisellä soramontulla tai Himoksen laskettelurinteillä, joissa menneenä kesänäkin kolasin mukulakiviä ylämäkeen voimaharjoitteluna. Olen tehnyt tällaista harjoittelua jo vuosia, jonka ansiosta Himoksen rinteiden pituus on kasvanut joka vuosi toista metriä. Tästä kiitoksena laskettelurinnettä ylläpitävä taho onkin antanut minulle vuosittain lahjaksi ilmaisen kokovartalopilateksen.
Kun olen tuonut kolat pihalle ja asettanut ne siistiin riviin navetan seinustalle, voi kunnostaminen alkaa. Aluksi puhdistan kolat kesän aikana kertyneestä siitepölystä ja saivareista, sen jälkeen pesen ne hellävaroen manteli-vernissaliuoksella käyttäen apuna ainoastaan gotlantilaista säämiskäkangasta. Tuon jälkeen on vuorossa puurakenteisten kolien tervaaminen. Tervan imeytyessä valelen lakkabensiiniä uudempien kolien muoviosiin jotta niiden luisto saa maksimitehon. Fläämistä vuonna 1997 ostamani valurautainen raskaskola "Vreni Schneider" kaipaa puolestaan ruostesuojausta, jonka teen perinteiseen fläämiläiseen tapaan urean avulla. Jouluaaton kolausta varten yksinomaan käyttämäni mahonkinen, kupariheloilla ja helmiäiskahvoilla koristeltu, Baijerissa 1800-luvulla käsityönä valmistettu Gusswerk Hacker-Pschorr HM83 "Der Aase" vastaavasti käsitellään tarkkaan sentti sentillä vanupuikon ja mehiläisvahan avulla lohkeamien varalta. Tuota kokoelmani lippulaivaa huoltaessani tulen tapani mukaan poltelleekseni suuren vorarlbergiläisen Taraxacum officinale -sikarin ja juoneeksi pienen puollollisen ehtaa kirgisialaista männynpihkarommia.
Kolien metalliosat vaativat vielä omat toimenpiteensä ja lopulta kannan koko 43 kolaa käsittävän kokoelmani takaisin varastoon odottamaan ensilumia. Niitä odotan polttava tunne sisälläni itsekin, sillä onhan lumikolaus yhtä aikaa sekä verraton ajanviete, että miehen ja kolan kamppailua luontoäidistä työntyvää valkoista, kaiken syövää massaa vastaan.
Iloista lumenodotusta kaikille!
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Mielipiteeni Kreikan tilanteesta
Olen saanut viime aikana paljon vihaista postia, jossa minua on vaadittu ottamaan kantaa mediassa voimakkaasti esillä olleeseen Kreikan tilanteeseen. Minulle on mm. lähetetty kuutiometreittäin härskiintynyttä tsatsikia jota olen joutunut syömään hampaat irvessä jotta postilaatikkooni mahtuisi myös tavallista postia.
Käsitykseni mukaan Kreikan tilanne on tällä hetkellä varsin hyvä. Ilmatieteen laitoksen sivuston mukaan esimerkiksi (korvaani kovin miellyttävältä kalskahtavassa) itäkreikkalaisessa Petroupoliksen kaupungissa on tänään n. +27 astetta lämmintä, mikä on huomattavasti miellyttävämpi kuin Jämsän kovin kolea ja kostea +11.
Aurinkoinen ja lämmin sää toki vaikuttaa negatiivisesti suosikkilajini, lumikolauksen harrastamiseen, mutta vaikkei Kreikassa tulisikaan tänä vuonna yhtä paljon lunta kuin Suomessa, on helleeneillä vastaavasti paljon enemmän hiekkarantoja kuin meillä täällä pohjolassa. Hiekan kolaaminen on myös aivan hyvä ja kuntoa lisäävä harrastus ja käy monesti jopa kovemmasta treenistä kuin perinteinen lumikolaus joten en näkisi syytä miksi Kreikan tilanne olisi tuoltakaan osin aivan järjettömän paljon huonompi kuin meillä.
En tiedä sitten, onko joku huolissaan bysanttilaisen kulttuurin voimistumisesta perinteisen antiikin kreikan kulttuurin kustannuksella, mutta koska tämä tapahtui vuonna 400 ennen ajanlaskun alkua, luulisin väestön sopeutuneen muutokseen jo hyvin - olkoonkin että antiikinkreikkalaiset rakennelmat alkavat olla perustavan remontin tarpeessa. Yritykseni Markkunen International on kuitenkin tarjonnut auttavasti sojottavan kätensä tähän tarkoitukseen ja olemme solmineet ateenalaisen zoologian kuraattoti Jorgos Souvlakis jr:n kanssa sopimuksen Akropolis-kukkulan rakennusten varustamisesta uusilla sadevesiränneillä jollaiset koko kompleksista käsittämättömästi on täysin puuttunut. Tällaisen parannuksen luulisi kohottavan Kreikan tilannetta entistä enemmän.
Mielestäni Kreikan tilanne on siis varsin hyvä, enkä ymmärrä kuinka siitä voisi olla jotain kohua. Tietystikin monet kreikkalaiset ovat kovin karvaisia, joka voi aiheuttaa ongelmia vetoketjullisten vaatteiden kanssa toimiessa, toisaalta lämmin ilmanala antaa myös Suomea otollisimmat olosuhteet naturismille, jolloin tämäkin ongelma poistuu.
Käsitykseni mukaan Kreikan tilanne on tällä hetkellä varsin hyvä. Ilmatieteen laitoksen sivuston mukaan esimerkiksi (korvaani kovin miellyttävältä kalskahtavassa) itäkreikkalaisessa Petroupoliksen kaupungissa on tänään n. +27 astetta lämmintä, mikä on huomattavasti miellyttävämpi kuin Jämsän kovin kolea ja kostea +11.
Aurinkoinen ja lämmin sää toki vaikuttaa negatiivisesti suosikkilajini, lumikolauksen harrastamiseen, mutta vaikkei Kreikassa tulisikaan tänä vuonna yhtä paljon lunta kuin Suomessa, on helleeneillä vastaavasti paljon enemmän hiekkarantoja kuin meillä täällä pohjolassa. Hiekan kolaaminen on myös aivan hyvä ja kuntoa lisäävä harrastus ja käy monesti jopa kovemmasta treenistä kuin perinteinen lumikolaus joten en näkisi syytä miksi Kreikan tilanne olisi tuoltakaan osin aivan järjettömän paljon huonompi kuin meillä.
En tiedä sitten, onko joku huolissaan bysanttilaisen kulttuurin voimistumisesta perinteisen antiikin kreikan kulttuurin kustannuksella, mutta koska tämä tapahtui vuonna 400 ennen ajanlaskun alkua, luulisin väestön sopeutuneen muutokseen jo hyvin - olkoonkin että antiikinkreikkalaiset rakennelmat alkavat olla perustavan remontin tarpeessa. Yritykseni Markkunen International on kuitenkin tarjonnut auttavasti sojottavan kätensä tähän tarkoitukseen ja olemme solmineet ateenalaisen zoologian kuraattoti Jorgos Souvlakis jr:n kanssa sopimuksen Akropolis-kukkulan rakennusten varustamisesta uusilla sadevesiränneillä jollaiset koko kompleksista käsittämättömästi on täysin puuttunut. Tällaisen parannuksen luulisi kohottavan Kreikan tilannetta entistä enemmän.
Mielestäni Kreikan tilanne on siis varsin hyvä, enkä ymmärrä kuinka siitä voisi olla jotain kohua. Tietystikin monet kreikkalaiset ovat kovin karvaisia, joka voi aiheuttaa ongelmia vetoketjullisten vaatteiden kanssa toimiessa, toisaalta lämmin ilmanala antaa myös Suomea otollisimmat olosuhteet naturismille, jolloin tämäkin ongelma poistuu.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Painin läiskettä
Viikonloppuna täällä Jämsässä käytiin seurakunnan vuosittaiset lukkopainin Jämsän mestaruuskisat. Tuota tapahtumaa ollaan järjestetty v. 1810 alkaen, jolloin kansa kaipasi jotain korviketta vuotta aiemmin päättyneelle Suomen sodalle (1808-1809).
Tapahtuman alullepanijana pidetään Jämsän tuomioseurakunnan tuolloista arkkipiispaa Schweinrich Iso-Vilpposta, joka oli palvellut sodassa jefreitterinä raskaan karjaston päällystössä. Kerrotaan Schweinrichin saaneen Viaporin piirityksessä päähänsä mörssärin osuman ja tämän tapahtuneen tehneen hänestä äkkipikaisen ja riidanhaluisen luonteeltaan., joista luoteenpiirteistä oli myöhemmin hyötyä hänen pappisuralleen. Olipa Schweinrich haastanut sota-aikana itsensä kenraali Von Döbelninkin painiin kesken miehistön iltavoimistelun ja puskeneen häntä otsaan niin kovalla voimalla, että kenraali joutui pitämään sidettä päässään vuosia tuon tapahtuman jälkeen.
No, se historiasta. Viime lauantaina oli joka tapauksessa jälleen aika järjestää vuosittainen kilpailu ja saavuin paikalle Seppolan kappelille, jonka vanhassa nauriskellarissa painikilpailu vanhan Schweinrichin testamentillisen säätämän vaatimalla tavalla järjestetään.
Blogini uskollisimmat lukijat muistanevat kuinka jo aiemmin sivumennen mainitsin rakkaan ystäväni ja kylän pelätyimmän hurmurin, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion harjoitelleen ahkerasti painikisaa varten. Meillä on ollut Juhanin kanssa tapana osallistua vuorovuosin tuohon kisaan, viime vuonna etenin aina puolivälieriin asti, jossa hävisin tiukan kamppailun suntio Uljanderia vastaan tuomariäänin 15-2. Pistin kyllä hyvin hanttiin, mutta 40 kiloa itseäni kookkaampi ja voimakkaasti hikeä erittävä suntio on hankalampi pideltävä kuin moni luuleekaan.
Tänä vuonna olin siis kuitenkin kannustamassa ystävääni Juhania, sekä myös seurakuntanuori Tuomoa, joka osallistui painin sekasarjaan. Tuomon urakka päättyi kovin lyhyeen sillä alkuerässä vastaan astellut, Jämsän Siwan kassalla kovan elämänkoulun käynyt Ritva "Jämsänkosken Ruuna" Hakkarainen vetäisi Tuomon vasemman polven sijoiltaan jo heti ensimmäisessä hyökkäyksessään, eikä yhdellä jalalla pomppineella seurakuntanuorella ollut mitään jakoa väistellä kun Ritvan vasen suora nakutti teräviä läimäisyjä Tuomo-raukan nivusiin. Tuomon palatessan tajuihinsa myöhemmin illalla häntä hävetti, sillä olihan 53-vuotias Ritva häntä paitsi vajaa 20 vuotta vanhempi myös laktoosi-intoleranssin piinaama liima-addikti. Turhaa selittelyä sanon minä, enemmän treeniä Tuomo!
Sillä välin kun olin katsomassa Tuomon ja Hakkaraisen kamppailua, oli Juhani jo saanut oman kisansa hyvään vauhtiin; alkuerissä filatelisti Brunberg ja helluntaiseurakunnan diakonissa Iiris Kymäläinen olivat täysin vastaantulijoita Juhanin rullatessa yli satakiloisen vartensa heidän kasvoilleen. Saapuessani pääareenalle Juhani oli jo tosi toimissa semifinaalissa ja pääsin näkemään kuinka hänen rokonarpiset käsivartensa lukkiutuivat metropoliitta Simeonin niskan ympärille kuin itäsaksalainen polkupyörän lukko ja saivat ortodoksiliiton 15-kertaisen mestarin luovuttamaan kisan saman tien. Pystyin vain hymyilemään tyytyväisenä, sillä kaikki ne pitkät ja pimeät syysillat jolloin piehtaroimme Juhanin kanssa tämän ladossa harjoitellen lukkopainia näyttivät saaneen Mäkikalliolle todellisen taisteluraivon päälle.
Illan kääntyessä yöksi oli finaalin aika. Järjestäjien vaihdettua puhtaat oljet kellarin lattialle, asettui Juhani areenalle valmiina kohtaamaan illan viimeisen vastustajansa - hallitsevan mestarin suntio Uljanderin. Minua hirvitti - ei ainoastaan koska muistikuviini palasi vuoden takainen tappioni liukkaalle pihtiputaalaiselle, vaan koska kuulin Uljanderin vetäneen pullollisen risiiniöljyä raakana ennen finaalia, kovaan vireeseen päästäkseen. Mutta huolet oli heitettävä unholaan, sillä kello löi 23 ja kanttori Backlund soitti läheisessä kellotapulissa kirkonkelloja finaalin alkamisen merkiksi.
Muistikuvat finaaliottelusta ovat mielessäni vain hämäränä utuna. Ajaessani kotiin aamuyöllä, Juhanin istuessa vieressäni synkkänä ja vaitonaisena, yritin koota ottelun ratkaisuhetkiä mielessäni - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muistan Juhanin aloittaneen ottelun aggressiivisesti ja iskeneen suoraan kiinni suntio Uljanderin reiteen, mutta otteen luiskahtaneen välittömästi ja Juhanin mätkähdettyä leuka edellä tantereeseen. Uljander karjui kuin kylmägeelillä voideltu imaami istuutuessaan vanhan pastorin pään päälle ja liukuen edestakaisin kuin rasvattu ahven. Juhani oli kuitenkin jo tässä vaiheessa tajuton, ja ottelu ehti loppua ennenkuin se kunnolla alkoikaan.
Autoni kurvasi Ahvenlammin pappilan pihaan ja väsynyt ystäväni kampeutui ulos autosta. Hän oli jo kävelemässä yksin pimeyteen kun hän pysähtyi, tuntui empivän hetken ja palasi autolle. Ruuvasin sivuikkunan puoliksi alas ja Juhanin uurteiset kasvot työntyivät niin lähelle omiani että tunsin eilisiltana nautitun sorbitolin hänen hengityksessään. "Kuinka hyvä oli käydä painimassa, rakas toverini Pete." Juhani lausui väräjävällä äänellä ja kyyneleet kimalsivat hänen aknen runnomilla poskipäillään. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin, nyökkäsimme hyvän yön merkiksi ja ajoin pois pappilan pihasta.
Nousevan auringon ensi säteet värjäsivät taustapeilissäni näkyvän yksinäisen seurakuntapastorin hahmon karmiininpunaiseksi kuin hornan syövereistä nousseen kostajan. Mielessäni välkkyi kirkkaampana kuin koskaan selkeä ajatus, joka oli tehnyt tuloaan jo läpi koko pitkän yön: "minun täytyi saada pikaisesti lasi kylmää maitoa!"
Tapahtuman alullepanijana pidetään Jämsän tuomioseurakunnan tuolloista arkkipiispaa Schweinrich Iso-Vilpposta, joka oli palvellut sodassa jefreitterinä raskaan karjaston päällystössä. Kerrotaan Schweinrichin saaneen Viaporin piirityksessä päähänsä mörssärin osuman ja tämän tapahtuneen tehneen hänestä äkkipikaisen ja riidanhaluisen luonteeltaan., joista luoteenpiirteistä oli myöhemmin hyötyä hänen pappisuralleen. Olipa Schweinrich haastanut sota-aikana itsensä kenraali Von Döbelninkin painiin kesken miehistön iltavoimistelun ja puskeneen häntä otsaan niin kovalla voimalla, että kenraali joutui pitämään sidettä päässään vuosia tuon tapahtuman jälkeen.
No, se historiasta. Viime lauantaina oli joka tapauksessa jälleen aika järjestää vuosittainen kilpailu ja saavuin paikalle Seppolan kappelille, jonka vanhassa nauriskellarissa painikilpailu vanhan Schweinrichin testamentillisen säätämän vaatimalla tavalla järjestetään.
Blogini uskollisimmat lukijat muistanevat kuinka jo aiemmin sivumennen mainitsin rakkaan ystäväni ja kylän pelätyimmän hurmurin, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion harjoitelleen ahkerasti painikisaa varten. Meillä on ollut Juhanin kanssa tapana osallistua vuorovuosin tuohon kisaan, viime vuonna etenin aina puolivälieriin asti, jossa hävisin tiukan kamppailun suntio Uljanderia vastaan tuomariäänin 15-2. Pistin kyllä hyvin hanttiin, mutta 40 kiloa itseäni kookkaampi ja voimakkaasti hikeä erittävä suntio on hankalampi pideltävä kuin moni luuleekaan.
Tänä vuonna olin siis kuitenkin kannustamassa ystävääni Juhania, sekä myös seurakuntanuori Tuomoa, joka osallistui painin sekasarjaan. Tuomon urakka päättyi kovin lyhyeen sillä alkuerässä vastaan astellut, Jämsän Siwan kassalla kovan elämänkoulun käynyt Ritva "Jämsänkosken Ruuna" Hakkarainen vetäisi Tuomon vasemman polven sijoiltaan jo heti ensimmäisessä hyökkäyksessään, eikä yhdellä jalalla pomppineella seurakuntanuorella ollut mitään jakoa väistellä kun Ritvan vasen suora nakutti teräviä läimäisyjä Tuomo-raukan nivusiin. Tuomon palatessan tajuihinsa myöhemmin illalla häntä hävetti, sillä olihan 53-vuotias Ritva häntä paitsi vajaa 20 vuotta vanhempi myös laktoosi-intoleranssin piinaama liima-addikti. Turhaa selittelyä sanon minä, enemmän treeniä Tuomo!
Sillä välin kun olin katsomassa Tuomon ja Hakkaraisen kamppailua, oli Juhani jo saanut oman kisansa hyvään vauhtiin; alkuerissä filatelisti Brunberg ja helluntaiseurakunnan diakonissa Iiris Kymäläinen olivat täysin vastaantulijoita Juhanin rullatessa yli satakiloisen vartensa heidän kasvoilleen. Saapuessani pääareenalle Juhani oli jo tosi toimissa semifinaalissa ja pääsin näkemään kuinka hänen rokonarpiset käsivartensa lukkiutuivat metropoliitta Simeonin niskan ympärille kuin itäsaksalainen polkupyörän lukko ja saivat ortodoksiliiton 15-kertaisen mestarin luovuttamaan kisan saman tien. Pystyin vain hymyilemään tyytyväisenä, sillä kaikki ne pitkät ja pimeät syysillat jolloin piehtaroimme Juhanin kanssa tämän ladossa harjoitellen lukkopainia näyttivät saaneen Mäkikalliolle todellisen taisteluraivon päälle.
Illan kääntyessä yöksi oli finaalin aika. Järjestäjien vaihdettua puhtaat oljet kellarin lattialle, asettui Juhani areenalle valmiina kohtaamaan illan viimeisen vastustajansa - hallitsevan mestarin suntio Uljanderin. Minua hirvitti - ei ainoastaan koska muistikuviini palasi vuoden takainen tappioni liukkaalle pihtiputaalaiselle, vaan koska kuulin Uljanderin vetäneen pullollisen risiiniöljyä raakana ennen finaalia, kovaan vireeseen päästäkseen. Mutta huolet oli heitettävä unholaan, sillä kello löi 23 ja kanttori Backlund soitti läheisessä kellotapulissa kirkonkelloja finaalin alkamisen merkiksi.
Muistikuvat finaaliottelusta ovat mielessäni vain hämäränä utuna. Ajaessani kotiin aamuyöllä, Juhanin istuessa vieressäni synkkänä ja vaitonaisena, yritin koota ottelun ratkaisuhetkiä mielessäni - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muistan Juhanin aloittaneen ottelun aggressiivisesti ja iskeneen suoraan kiinni suntio Uljanderin reiteen, mutta otteen luiskahtaneen välittömästi ja Juhanin mätkähdettyä leuka edellä tantereeseen. Uljander karjui kuin kylmägeelillä voideltu imaami istuutuessaan vanhan pastorin pään päälle ja liukuen edestakaisin kuin rasvattu ahven. Juhani oli kuitenkin jo tässä vaiheessa tajuton, ja ottelu ehti loppua ennenkuin se kunnolla alkoikaan.
Autoni kurvasi Ahvenlammin pappilan pihaan ja väsynyt ystäväni kampeutui ulos autosta. Hän oli jo kävelemässä yksin pimeyteen kun hän pysähtyi, tuntui empivän hetken ja palasi autolle. Ruuvasin sivuikkunan puoliksi alas ja Juhanin uurteiset kasvot työntyivät niin lähelle omiani että tunsin eilisiltana nautitun sorbitolin hänen hengityksessään. "Kuinka hyvä oli käydä painimassa, rakas toverini Pete." Juhani lausui väräjävällä äänellä ja kyyneleet kimalsivat hänen aknen runnomilla poskipäillään. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin, nyökkäsimme hyvän yön merkiksi ja ajoin pois pappilan pihasta.
Nousevan auringon ensi säteet värjäsivät taustapeilissäni näkyvän yksinäisen seurakuntapastorin hahmon karmiininpunaiseksi kuin hornan syövereistä nousseen kostajan. Mielessäni välkkyi kirkkaampana kuin koskaan selkeä ajatus, joka oli tehnyt tuloaan jo läpi koko pitkän yön: "minun täytyi saada pikaisesti lasi kylmää maitoa!"
perjantai 30. syyskuuta 2011
Terveiset ihmiskunnan alkuhämäristä!
Heippa vaan kaikki blogini intomieliset tavaajat! Tänään kirjoittelen täältä aurinkoisesta ja etnisiä rytmejä kaikuvasta Namibiasta, jossa olen jo kolmatta päivää työmatkalla kauppaamassa Markkunen Internationalin tuotteita paikallisille heimolaisille ja muille silmäätekeville.
Aamupäivän myyntineuvottelujen jälkeen oli parisen tuntia luppoaikaa ja käytin sen hyödyksi tutustumalla paikalliseen kulttuurielämään. Windhoekin laitakaupungilta löytyikin mitä mainioin palsternakkaravintola ja ahdoin kupuni täyteen tuota Aristoteleen aikanaan "Ukkosenjumalten Ambrosiaksi" kutsumaa herkkua. Itse tykkään paistella palsternakkasuikaleita hiljalleen sianihrassa pilkotun salottisipulin, meiramin ja anjovisraasteen kanssa, mutta namibialainen tapa tuntuu olevan ahtaa koko jötkäle kokonaisena suuhun suoraan pellosta tuotuna. Siihen päälle paikalliset hörppäävät höyryävän kuumaa palmunlehtiviinaa ja koko toimitusta säestää iloinen ja äänekäs rupattelu päivän tapahtumista. Koska oma bantukielen taitamiseni on vielä lapsenkengissään ja saa aikaan tahattoman uhkaavia tilanteita, olen tyytynyt vain huudahtamaan reippaan 'skål, du svarta gubbar!' -toivotuksen aina kun karvas palmuviina huuhtoo palsternakanpalan alas ruokatorveeni muljahtaen mennessään kuin vanha kunnon ystävä, jonka tiedän pian näkeväni vielä uudelleen.
Lounashetken jälkeen suuntasin kulkuni pitkin Windhoekin sivukatuja ja tutustuin muihin paikallisiin tapoihin. Tuokion istuin vanhan apinanleipäpuun katveessa pelaten myllyä vanhan espanjalaisen everstin kanssa, hän oli jäänyt Namibiaan buurilaissotien jälkeen kasvattamaan hamstereita ja oli nyt ansaitulla eläkkeellä. Suuren kamelinlannasta rakennetun tsasounan liepeillä puolestaan kohtasin hilpeän seurueen, joka tanssi perinteisiä namibialaisia tansseja ohikulkijoiden iloksi. Hymyillen ottivat matkalaisenkin mukaan "jatsaamaan" ja kyllähän siinä aikamoinen hiki pukkasikin kun voimakkaat mustat käsivarret heittelivät minua ilmaan kansantanssin pyörteissä. Iloisia velikultia nämä paikalliset!
Nyt palasin hotellille lepäämään. Kohtapuoliin olisi edessä vierailu suurlähetystössä, jonne ovat tilaamassa meiltä uusia nikkelilusikoita. Illan suussa olisikin alustavasti paluu Suomeen, vaikka kyllähän täällä Afrikaanien maassa olisi viettänyt vielä päivän jos toisenkin. Monihan ei tiedäkään, että omissa suonissankin virtaa hitunen afrikkalaista verta - äitini isoäiti nääs oli aikanaan lähetyssaarnaajana Addis Abebassa ja palasi sieltä kantaen sisällään rakkautensa hedelmää, jonka hänelle oli antanut paikallinen sokerileipuri erään vauhdikkaan basaarivierailun päätteeksi. Sitä kautta minuunkin on kantautunut hippunen tuon ikiaikaisen mantereen mystiikkaa, ja ehkäpä myös kasvoiltani voi havaita hitusen vaikutteita tuolta ihmisen alkukodista.
Aamupäivän myyntineuvottelujen jälkeen oli parisen tuntia luppoaikaa ja käytin sen hyödyksi tutustumalla paikalliseen kulttuurielämään. Windhoekin laitakaupungilta löytyikin mitä mainioin palsternakkaravintola ja ahdoin kupuni täyteen tuota Aristoteleen aikanaan "Ukkosenjumalten Ambrosiaksi" kutsumaa herkkua. Itse tykkään paistella palsternakkasuikaleita hiljalleen sianihrassa pilkotun salottisipulin, meiramin ja anjovisraasteen kanssa, mutta namibialainen tapa tuntuu olevan ahtaa koko jötkäle kokonaisena suuhun suoraan pellosta tuotuna. Siihen päälle paikalliset hörppäävät höyryävän kuumaa palmunlehtiviinaa ja koko toimitusta säestää iloinen ja äänekäs rupattelu päivän tapahtumista. Koska oma bantukielen taitamiseni on vielä lapsenkengissään ja saa aikaan tahattoman uhkaavia tilanteita, olen tyytynyt vain huudahtamaan reippaan 'skål, du svarta gubbar!' -toivotuksen aina kun karvas palmuviina huuhtoo palsternakanpalan alas ruokatorveeni muljahtaen mennessään kuin vanha kunnon ystävä, jonka tiedän pian näkeväni vielä uudelleen.
Lounashetken jälkeen suuntasin kulkuni pitkin Windhoekin sivukatuja ja tutustuin muihin paikallisiin tapoihin. Tuokion istuin vanhan apinanleipäpuun katveessa pelaten myllyä vanhan espanjalaisen everstin kanssa, hän oli jäänyt Namibiaan buurilaissotien jälkeen kasvattamaan hamstereita ja oli nyt ansaitulla eläkkeellä. Suuren kamelinlannasta rakennetun tsasounan liepeillä puolestaan kohtasin hilpeän seurueen, joka tanssi perinteisiä namibialaisia tansseja ohikulkijoiden iloksi. Hymyillen ottivat matkalaisenkin mukaan "jatsaamaan" ja kyllähän siinä aikamoinen hiki pukkasikin kun voimakkaat mustat käsivarret heittelivät minua ilmaan kansantanssin pyörteissä. Iloisia velikultia nämä paikalliset!
Nyt palasin hotellille lepäämään. Kohtapuoliin olisi edessä vierailu suurlähetystössä, jonne ovat tilaamassa meiltä uusia nikkelilusikoita. Illan suussa olisikin alustavasti paluu Suomeen, vaikka kyllähän täällä Afrikaanien maassa olisi viettänyt vielä päivän jos toisenkin. Monihan ei tiedäkään, että omissa suonissankin virtaa hitunen afrikkalaista verta - äitini isoäiti nääs oli aikanaan lähetyssaarnaajana Addis Abebassa ja palasi sieltä kantaen sisällään rakkautensa hedelmää, jonka hänelle oli antanut paikallinen sokerileipuri erään vauhdikkaan basaarivierailun päätteeksi. Sitä kautta minuunkin on kantautunut hippunen tuon ikiaikaisen mantereen mystiikkaa, ja ehkäpä myös kasvoiltani voi havaita hitusen vaikutteita tuolta ihmisen alkukodista.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Haarapääskyt
Kuinka moni meistä onkaan koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan haarapääskyjä? Itsellenikään eivät moiset luontokappaleet ole olleet juurikaan muita kuin lystikkäännäköisiä luontoäidin irvikuvia ja viheliäisiä tihutyöläisiä kaalimaalla. Vaan tulipa tuossa kun iltasella olin ojan pientareella passissa ja napsin noita kiusallisia höyhenen peittämiä pirulaisia alas puista vanhalla Maximillani, mieleen että eikö vaan niilläkin onnettomilla ole joku tarkoitus tässä luomakunnassamme?
Siltä siunaamalta hyppäsin pyörän selkään ja kiirehdin ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion tiluksille Ahvenlammille iso kasa alas ammuttuja haarapääskysiä taskuissani. Tapasin tuon iäkkään kirkonmiehen hänen kartanonsa pihamaalta etunojapunnerruksia tekemästä ja kun riuhdoin häntä jaloilleen, tunnisti Juhani minut ja leveä hymy kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen ja viskinpolttamalla äänellään hän lausui: 'Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!'. Kyyneleet valuivat pitkin Mäkikallion noen tahrimia poskia, kun hän kaappasi minut karhumaiseen syleilyyn ja rutisti minua täynnä jälleennäkemisen riemua, mikä oli hieman outoa, olimmehan vasta samaisena aamuna käyneet yhdessä torilla tiirailemassa typyköitä.
Ehkä kerron teille joskus, kuinka alkujaan tapasin Juhani Mäkikallion, mutta se on sen verran pitkänsorttinen legenda, että jääkööt toiseen kertaan. Tällä kertaa astelimme yhdessä tuumin sisälle pappilaan ja Juhani laittoi ukonputkiteen tulille ja istahdimme tuvan penkille turisemaan. Pikaisimmat kuulumiset vaihdettuamme (tuli ilmi että syy miksi olin tavannut Juhanin etunojapunnerrusten parista, johtui hänen treenistään seurakunnan jokavuotisiin painimittelöihin) nostin kissan - tai tässä tapauksessa haarapääskyt - pöydälle. Juhanin verestäviin silmiin syttyi kerrassaan eläimellinen himo kun kasa taskuissa muhjautunutta veristä höyhenmassaa lävähti pöytään. 'Kuinka hyvä nähdä noin monta haarapääskyn raatoa, rakas toverini Pete!' - huudahti Juhani ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin hänen rohtuneita huuliaan.
Teepannu vihelsi ukonputkiteen valmistumisen merkiksi ja Juhani kaatoi meille höyryävän kuumat kupit tuota mainiota luomujuomaa. Komeron perältä löytyi nippu kuivattuja Wilhelmiinoja ja siinä teetä hörppiessämme ja keksejä jauhaessamme tulin kysyneeksi Juhanilta asian, jonka takia olin pappilaan saapunut: "Juhani, osaatko kertoa mikä tarkoitus luomakuntamme osana on haarapääskyillä?"
"No helevetistäkö minä tiedän!!?!?!" huusi Juhani naama punaisena ja Wilhelmiinan rippeiden roiskuessa pitkin kasvojani. Voi että meitä sitten nauratti!
Siltä siunaamalta hyppäsin pyörän selkään ja kiirehdin ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion tiluksille Ahvenlammille iso kasa alas ammuttuja haarapääskysiä taskuissani. Tapasin tuon iäkkään kirkonmiehen hänen kartanonsa pihamaalta etunojapunnerruksia tekemästä ja kun riuhdoin häntä jaloilleen, tunnisti Juhani minut ja leveä hymy kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen ja viskinpolttamalla äänellään hän lausui: 'Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!'. Kyyneleet valuivat pitkin Mäkikallion noen tahrimia poskia, kun hän kaappasi minut karhumaiseen syleilyyn ja rutisti minua täynnä jälleennäkemisen riemua, mikä oli hieman outoa, olimmehan vasta samaisena aamuna käyneet yhdessä torilla tiirailemassa typyköitä.
Ehkä kerron teille joskus, kuinka alkujaan tapasin Juhani Mäkikallion, mutta se on sen verran pitkänsorttinen legenda, että jääkööt toiseen kertaan. Tällä kertaa astelimme yhdessä tuumin sisälle pappilaan ja Juhani laittoi ukonputkiteen tulille ja istahdimme tuvan penkille turisemaan. Pikaisimmat kuulumiset vaihdettuamme (tuli ilmi että syy miksi olin tavannut Juhanin etunojapunnerrusten parista, johtui hänen treenistään seurakunnan jokavuotisiin painimittelöihin) nostin kissan - tai tässä tapauksessa haarapääskyt - pöydälle. Juhanin verestäviin silmiin syttyi kerrassaan eläimellinen himo kun kasa taskuissa muhjautunutta veristä höyhenmassaa lävähti pöytään. 'Kuinka hyvä nähdä noin monta haarapääskyn raatoa, rakas toverini Pete!' - huudahti Juhani ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin hänen rohtuneita huuliaan.
Teepannu vihelsi ukonputkiteen valmistumisen merkiksi ja Juhani kaatoi meille höyryävän kuumat kupit tuota mainiota luomujuomaa. Komeron perältä löytyi nippu kuivattuja Wilhelmiinoja ja siinä teetä hörppiessämme ja keksejä jauhaessamme tulin kysyneeksi Juhanilta asian, jonka takia olin pappilaan saapunut: "Juhani, osaatko kertoa mikä tarkoitus luomakuntamme osana on haarapääskyillä?"
"No helevetistäkö minä tiedän!!?!?!" huusi Juhani naama punaisena ja Wilhelmiinan rippeiden roiskuessa pitkin kasvojani. Voi että meitä sitten nauratti!
maanantai 19. syyskuuta 2011
Sadepäivän muistoja
Tänään Jämsän taivaalta ryöppysi valtavasti vettä, kun aamulla heräsin ja katselin höyryävä alruunatee kädessäni kuistiltani avautuvaa lohdutonta näkymää. Oli kuin koko taivaankansi olisi maalattu teräksenharmaaksi jonkun myöhäisimpressionistisen taiteilijan voimaa sykkivin siveltimenvedoin ja ainoastaan himmeä kajastus jossain kaukana pilviverhon takana kertoi auringon epätoivoisista yrityksistä lähettää lämmittävät säteensä ihmis-, eläin- ja kasvikunnan iloksi.
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Kuva: Kautta aikain on ihminen hakenut suojaa mudastaEinari-lampaan outo tapaus
Kautta vanhan isosisäni Alois Markkusen vaalenneiden luiden, onpahan jo aimo tovi vierähtänyt sitten viimeisimmän blogimerkintäni. Ihan sydämestä kylmää kun mietin kuinka rutkasti aikaa on kulunut siitä kun viimeksi naputtelin ajatuksiani näille sivuille.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
"Fjedor Cumpuy: Ruijanpallaat leikkisillä" / akryylityö 1800-luvultaTästä juontuikin mieleeni into päivittää blogiani saman tien. Toivottavasti muistan jatkossakin olla aktiivinen sen suhteen, ja toivottavasti saamani palaute tulee suoraan sydämestä tai muista elimistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)