Terve taas kaikki blogini lukijat! Tänään olen ollut todella ahkera veijari; perinteisen torstain vesijumpan jälkeen kävin pienellä hölkkälenkillä Pärnäjärven kuulaissa maisemissa jonka jälkeen soittelin hyvän huomenen toivotukset ystävälleni Artulle Kuopioon. Tämän jälkeen suuntasin aamiaiselle vanhalle kulmakunnan suosikkimestalleni, Patalahden Essolle. Siinä paikan perinteistä 'Patiksen Penkkipuuroa' aamujaisiksi lusikoidessani tapasi mieleni kuitenkin ajatuksen joka sinkoutui mieleni pohjukoihin sellaisella voimalla että olin röhnäistä puurot väärään kurkkuun! Aamun valossa kylpevä huoltoaseman merkki kiinnitti huomioni ja sai kylmät väreet selkääni sinkoavat ajatukset liikkeelle.
Kas, legendaarinen Patalahden Esso, eli "Patis" kuten se Jämsän katuslangissa paremmin tunnetaan, muutti niin usean muun Esson tapaan nimensä St1:ksi vajaa vuosi sitten. Silti, kuten varman moni muukin, en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota ennenkuin tänä nimenomaisena aamuna, penkkipuuroa suuhuni lapioidessani.
Siinä se seisoi - aamun verenkarvaisten auringonsäteiden valaisemana - Patiksen uusi St1 -kyltti. Silloin jokin laukaisi mieleni lukot ja kaikki oli yht'äkkiä kerrassaan pirullisen selkeää! "St" on, kuten tunnettua, globaali lyhennelmä katolisessa puheessa eritoten ilmenevästä sanasta "Saint". Kun taas luku yksi on englanniksi "one". St1 on siis.... "Saint One" eli oikeaoppisesti lausuttuna jotakuinkin "Seint Wan"! Eli: Seint Wan... Seintwan.... Seitan.... SATAN!!!!
Koko hirvittävä johtopäätös oli siinä edessäni uhkaavana tolppana, auringon karmiininpunaisten säteiden luodessa infernaalista tanssiaan noiden kirjainyhdistelmien päälle. Olin siinä samassa vakuuttunut, että jotain katalaa oli tekeillä. Patalahden Huoltamolla olivat liikkeellä voimat, joiden kanssa ei ollut leikkiminen! Jätin puuron kylmenemään lautaselle ja kiirehdin ulos tuosta jumalanhylkäämästä paikasta. Aion soittaa myöhemmin tänään läheiselle ystävälleni, seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle, ja kysyä hänen mielipidettään tuosta asiasta. Onko huoltamon nimeäminen Pimeyden Ruhtinaan kunniaksi perusteltua, pelkkää rienausta vai jotain uhkaavampaa?
Joka tapauksessa tänä aamuna ajoin kaasu kolmantena jalkana kauas pois tuosta pimeyden ytimeksi mielessäni muodostuneesta paikasta. Enkä aio palata sinne aivan heti... en ennenkuin asia saa selvyyden!
torstai 18. joulukuuta 2008
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
Salaperäinen lima
Heräsin aamulla jo kukonlaulun aikaan ja kävin työntelemässä pihalla hieman lumia. Leuto sää oli kuitenkin sulattanut lähestulkoon koko pihani, joten jouduin tyytymään pääosin tyhjän kolan työntämiseen, mutta kyllä siinäkin sai hien pintaan ja roimasti uutta puhtia päivään.
Palatessani sisälle huomasin että porstuan seinällä jo vuosia roikkunut akvarellijäljennös kubismin mestari Juan Grisin kuuluisasta maalauksesta "Still Life with Fruit Dish and Mandolin" oli pudonnut lattialle. Nostaessani taulua takaisin seinälle, huomasin että sen taakse oli tarttunut oudonlaista kellertävää mönjää, joka tuoksui voimakkaasti sapelle ja tuoreelle ruoholle. Maultaan aine oli luotaantyöntävä ja muistutti mieleeni suonenjokelaisessa Vanhamäen Toimintakeskuksessa v. 2006 minulle tarjotun kahvileivoksen. Kaiken lisäksi lima oli hyvin tahmeaa ja minun täytyi hangata sormiani lähes kolme minuuttia karkealla kankaalla ennenkuin aine lähti niistä pois.
Tämän jälkeen unohdin koko asian ja kävin katsomaan DVD:ltä vanhaa elokuvasuosikkiani, Henry Parisin klassikkoa "The Opening of Misty Beethoven" vuodelta 1975. Olin jo unohtanut kuinka hyvä elokuva kyseessä olikaan! Jännite, jonka se nostatti oli kihelmöivä ja tunsin todella tempautuvani mukaan sen pyörteisiin. Etenkin elokuvan nimihenkilön roolin vetänyt Constance Money teki minuun todella hienon vaikutuksen. Voin suositella elokuvaa lämpimästi kaikille hyvän elokuvaviihteen ystäville!
Päivän omituisin tapahtuma sattui kuitenkin juuri äsken kun tapasin iltapäivälenkillä ystäväni Sirkan. Jutellessamme hänen kanssaan niitä näitä, tulin maininneeksi aamulla löytämäni liman. Ystäväni kiinnostui asiasta tavattomasti ja jopa luonnottoman paljon. Hänen teoriansa mukaan kyseinen aine saattaisi olla ektoplasmaa josta hän oli lukenut paljon osana opiskelujaan. Kuulemani mukaan ektoplasman löytyminen taulusta saattaisi viitata taiteilija Grisin astraalihahmon vierailuun talossani! Näin ystäväni uskoi.
Ajatella! Mikä ääliö!
Palatessani sisälle huomasin että porstuan seinällä jo vuosia roikkunut akvarellijäljennös kubismin mestari Juan Grisin kuuluisasta maalauksesta "Still Life with Fruit Dish and Mandolin" oli pudonnut lattialle. Nostaessani taulua takaisin seinälle, huomasin että sen taakse oli tarttunut oudonlaista kellertävää mönjää, joka tuoksui voimakkaasti sapelle ja tuoreelle ruoholle. Maultaan aine oli luotaantyöntävä ja muistutti mieleeni suonenjokelaisessa Vanhamäen Toimintakeskuksessa v. 2006 minulle tarjotun kahvileivoksen. Kaiken lisäksi lima oli hyvin tahmeaa ja minun täytyi hangata sormiani lähes kolme minuuttia karkealla kankaalla ennenkuin aine lähti niistä pois.
Tämän jälkeen unohdin koko asian ja kävin katsomaan DVD:ltä vanhaa elokuvasuosikkiani, Henry Parisin klassikkoa "The Opening of Misty Beethoven" vuodelta 1975. Olin jo unohtanut kuinka hyvä elokuva kyseessä olikaan! Jännite, jonka se nostatti oli kihelmöivä ja tunsin todella tempautuvani mukaan sen pyörteisiin. Etenkin elokuvan nimihenkilön roolin vetänyt Constance Money teki minuun todella hienon vaikutuksen. Voin suositella elokuvaa lämpimästi kaikille hyvän elokuvaviihteen ystäville!
Päivän omituisin tapahtuma sattui kuitenkin juuri äsken kun tapasin iltapäivälenkillä ystäväni Sirkan. Jutellessamme hänen kanssaan niitä näitä, tulin maininneeksi aamulla löytämäni liman. Ystäväni kiinnostui asiasta tavattomasti ja jopa luonnottoman paljon. Hänen teoriansa mukaan kyseinen aine saattaisi olla ektoplasmaa josta hän oli lukenut paljon osana opiskelujaan. Kuulemani mukaan ektoplasman löytyminen taulusta saattaisi viitata taiteilija Grisin astraalihahmon vierailuun talossani! Näin ystäväni uskoi.
Ajatella! Mikä ääliö!
lauantai 13. joulukuuta 2008
Unia
Näinpä todella outoa unta tuossa päivällä lepäillessäni riipputuolissani. Tämän riipputuolin muuten ripustin suihkun puolelle, kun olen jostain kuullut kosteassa nukuttujen päiväunien piristävän aivotyöskentelyä ja lisäksi se saa suonikohjujen ilmestymisen mahdollisuuden pienentymään 47%. Tuosta 47% tulikin muuten mieleeni, että kyseinen luku 47 on monella tapaa tärkeä luku minulle. Muutamia vuosia sitten lueskelin esi-isäni Alois Markkusen kirjoittamia muistelmia hänen tekemiltään matkoilta ja siellä ilmeni monesti luku 47. Ensimmäiset viitteet olivat vuodelta 1847, jolloin Alois oli käymässä matkoillaan Sveitsissä. Pahan ajankohdan valitsi, koska samaisena vuonna Sveitsissä puhkesi sisällisota katolisten ja protestanttien välillä. Alois Markkunenhan taisteli tuossa sodassa katolisten puolelle, kunnioittihan hän heidän aatteitaan sen verran voimakkaasti. Tosin tämä ei ollut ainoa syy siihen vaan hän oli Sveitsin matkallaan rakastunut paimentolais-isännän tyttäreen Ingrid IceFatiin, jonka isä ei hyväksynyt suhdetta suomalaiseen nuorukaiseen. Ingridin isän ollessa protestantti, päätti Alois alkaa taistelemaan Ingridista kunnolla ja tähän löytyikin hyvä mahdollisuus sisällissodan kautta.
Aloiksen harmiksi Ingrid kuoli sodan aikana, kun hän sattui liukastumaan kellarin kosteilla portailla hakiessaan porkkanoita varastosta. Tämän suru-uutisen kuultuaan Alois päätti matkustaa Sveitsistä pois unohtaakseen Ingridin ja jatkaakseen taas kulkurin elämää.
Mutta palataanpa takaisin numero 47 ihmeelliseen maailmaan. Toisena merkittävänä merkintänä Aloiksen muistelmissa oli matka Afrikkaan, jossa samaisena 1847 vuonna esi-isäni kävi juhlimassa Liberiassa maan itsenäisyyttä. Juhlahumussa Alois intoutui maalaamaan tauluja ja hän ikuistikin kyseisen juhlahetken tauluun nimeltään Alois And Liberia, joka on vielä tänäkin päivänä nähtävillä Liberian parlamenttitalon juhlasalissa.
Kuitenkin alunperin olin tässä kertomassa unestani...
... Unessa eteeni ilmestyi leijumaan pieni marakatti, joka kuiskasi hiljaa korvaani "47". Sitten heräsin. Oli kuulkaas aika jännä uni!
Aloiksen harmiksi Ingrid kuoli sodan aikana, kun hän sattui liukastumaan kellarin kosteilla portailla hakiessaan porkkanoita varastosta. Tämän suru-uutisen kuultuaan Alois päätti matkustaa Sveitsistä pois unohtaakseen Ingridin ja jatkaakseen taas kulkurin elämää.
Mutta palataanpa takaisin numero 47 ihmeelliseen maailmaan. Toisena merkittävänä merkintänä Aloiksen muistelmissa oli matka Afrikkaan, jossa samaisena 1847 vuonna esi-isäni kävi juhlimassa Liberiassa maan itsenäisyyttä. Juhlahumussa Alois intoutui maalaamaan tauluja ja hän ikuistikin kyseisen juhlahetken tauluun nimeltään Alois And Liberia, joka on vielä tänäkin päivänä nähtävillä Liberian parlamenttitalon juhlasalissa.
Kuitenkin alunperin olin tässä kertomassa unestani...
... Unessa eteeni ilmestyi leijumaan pieni marakatti, joka kuiskasi hiljaa korvaani "47". Sitten heräsin. Oli kuulkaas aika jännä uni!
torstai 11. joulukuuta 2008
Päivä tajuttomana
Tänään leikkasin varpaankynsiä ja siitä sitten vähän lipesi. Olin tajuttomana jonkin aikaa, onneksi naapuri tuli kylään ja vei sairaalaan. Nyt taas kotona, väsyttää ja syön pastaa.
En jaksa muuta kirjoittaa nyt.
En jaksa muuta kirjoittaa nyt.
tiistai 9. joulukuuta 2008
Runoja Harjunsalmen illasta
Illalla oli mielenkiintoista, kun kävin vihdoinkin Jämsän lähettyvillä Harjunsalmella katsastamassa Silver Fox SC 485 venettäni talvikuntoon. Pressua siinä veneen päälle heitellessäni tuli mieleeni mukavia runoja, joita olin mietiskellyt päässäni veneillessäni kauniin Jämsän vesillä. Halusinkin jakaa teidän lukijoiden kanssa parhaita luomuksiani. Tässä niistä muutamia helmiä.
"Kaarnapurteni iloisesti vedessä nyt seilaa, katselen auringon valossa kylpevää lihavaa heilaa. Ei tuo nainen oo mikään noita-akka tai perunasäkki, mutta raivostuessaan voisi pitopaikkana käydä papukaijani häkki. Välillä se mulle raivoo ja melskaa, tuolloin mietin kaihoistasi naapurin Elskaa. Painonsa puolesta kävisi hän ankkuriksi, ois tuo huolien poistamiseen oiva niksi. Ei enää valitusta kuulisi, kun akka veden alla pulikoisi. "
Tämän runon kirjoitin aikoinaan, kun satuin kesän -89 seurustelemaan Jämsäläisen Pirkko-Liisan kanssa. Suhde kariutuikin yhtä rankalla tavalla, kuin vanha veneeni samana vuonna Juokslahden rantakivikkoon. Suhteen ja veneen korjaaminen yhdessä olisi tullut maksamaan turhankin paljon, joten päätin vain rakkaimpani eli veneen korjauttaa ja jätin Pirkko-Liisan itkemään perääni rannalle.
Iloisempana runona kirjoitin vuonna -91 talvella pilkkiessäni Kaipolassa yhdessä Ismon ja Larsin kanssa:
"Me pojat vaan pilkitään minkä ehditään. Ei meitä mikään huoleta eikä mieltä paina, kun toisiamme kädestä pidämme kiinni aina. Ismo ja Lars ryhtyvät letkajenkkaan ja minä poika onnesta hypin lumipenkkaan. Välillä koko touhu menee painiksi asti, hikeä ja verta purkautuu aikamoinen lasti. On siinä pojilla kiva ilta, murtuu tunteiden suuri silta. Lopuksi saunomme ja toistemme selät pesemme. Illan tullen nukkuu joka heppu, painista on kipeänä jokaisen peppu. "
"Kaarnapurteni iloisesti vedessä nyt seilaa, katselen auringon valossa kylpevää lihavaa heilaa. Ei tuo nainen oo mikään noita-akka tai perunasäkki, mutta raivostuessaan voisi pitopaikkana käydä papukaijani häkki. Välillä se mulle raivoo ja melskaa, tuolloin mietin kaihoistasi naapurin Elskaa. Painonsa puolesta kävisi hän ankkuriksi, ois tuo huolien poistamiseen oiva niksi. Ei enää valitusta kuulisi, kun akka veden alla pulikoisi. "
Tämän runon kirjoitin aikoinaan, kun satuin kesän -89 seurustelemaan Jämsäläisen Pirkko-Liisan kanssa. Suhde kariutuikin yhtä rankalla tavalla, kuin vanha veneeni samana vuonna Juokslahden rantakivikkoon. Suhteen ja veneen korjaaminen yhdessä olisi tullut maksamaan turhankin paljon, joten päätin vain rakkaimpani eli veneen korjauttaa ja jätin Pirkko-Liisan itkemään perääni rannalle.
Iloisempana runona kirjoitin vuonna -91 talvella pilkkiessäni Kaipolassa yhdessä Ismon ja Larsin kanssa:
"Me pojat vaan pilkitään minkä ehditään. Ei meitä mikään huoleta eikä mieltä paina, kun toisiamme kädestä pidämme kiinni aina. Ismo ja Lars ryhtyvät letkajenkkaan ja minä poika onnesta hypin lumipenkkaan. Välillä koko touhu menee painiksi asti, hikeä ja verta purkautuu aikamoinen lasti. On siinä pojilla kiva ilta, murtuu tunteiden suuri silta. Lopuksi saunomme ja toistemme selät pesemme. Illan tullen nukkuu joka heppu, painista on kipeänä jokaisen peppu. "
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Musiikista voimavaraa
Tänään ajattelin puhua hieman musiikista. Olen hyvin kaikkiruokainen musiikin suhteen, ainoastaan ruotsalainen kansanmusiikki ja jotkut afrikkalaiset ns. "etno"-rytmit ovat sellaisia musiikin lajeja, joiden kuunteleminen on verrannollinen lipeäkalan nauttimiseen peräteitse. On toki olemassa myös yksittäisiä artisteja tai 'bändejä' joista en pidä, mutta varsinaiseksi genrepoliisiksi tai musiikkimaultaan vajavaiseksi minua on turha tulla sanomaan.
Viime aikoina levylautasellani on pyörinyt toistuvasti suuren suosikkini, Teuvo Valon tuotanto. Näin joulun alla koen saavani suoranaista tyydytystä hänen omalaatuisen äänensä kuulemisesta ja joulun tunnelmaan virittäytyminen alkaakin minulla vuosi vuodelta Valon ikivihreiden klassikoiden parissa. 'Kätketyt Tunteet' (1985) ja 'Teuvo Valo Laulaa Tytöistä' (1978) ovat albumeja, jotka suorastaan hehkuvat tunnelmaa, jonka yhdistän jouluun. Yksittäisistä kappaleista klassikko 'Myllärin Irene' nousee toki kaiken ylle, enkä ole tähän päivään mennessä kyllästynyt kuulemaan Teuvon tunnerikasta tulkintaa tästä suomalaisen musiikin helmestä.
Harmillisesti olen päässyt näkemään Teuvo Valon livenä vain vajaa kymmenen kertaa, ikimuistoisimpana hetkenä Provinssirockin keikka v. -89. Valon lavakarisma iski nuoreen mieheen tuolloin sellaisella voimalla, että en ihmettele yhtään miksi niin moni neito on laonnut tuon 'Lahden Olavi Virran' musiikin ja olemuksen edessä kuin kulottunut vehnä. Säveltäjämestari Sebastian Kiimalaisen muistokonsertti Rauman Äyhössä 90-luvun alussa oli myös timantinkova keikka, olin tuolloin liikkeellä ystäväni Vesku Haapa-ahon kanssa vanhalla sivuvaunullisella moottoripyörällä ja kuuma kesä kosteine muistoineen luo reissulle nostalgiaa jossa Teuvo Valon ääni on ikuisesti oleva mieleni soundtrackina.
Muista suosikkiyhtyeistäni haluan nostaa esiin Rypäleen, jonka synnyssä olen itsekin saanut kunnian olla mukana - soitin yhtyeen alkuajoilla siinä sankatorvea, joskin sittemmin katsoimme yhteisymmärryksessä minun olevan parempi lähteä omille teilleni - hakemani bluegrass-vivahteet eivät oikein sopineet yhtyeen linjaan. Nykyisin käyn kuitenkin aina kun mahdollista Rypäleen keikoilla ja voin sanoa tunnelman olevan aina käsinkosketeltavan intensiivinen. Rypäleen coverbändinä aloittanut savolaisjoukkio Cerebro on viime aikoina alkanut tuottamaan myös omaa, varteenotettavaa musiikkiaan, mutta siitäkin kuultaa yhä selvästi läpi Rypäleen musiikillinen vaikutus bändin soitantoon.
Kävin marraskuun lopulla tarkastamassa Cerebron livekunnon aina Kuopiossa asti ja täyteenahdetussa Henry's Pubissa yhtyeen valloittavan rouhea esiintyminen ja helmeilevän kuulaat sanoitukset tekivät varmasti vaikutuksen koko paikkaan. Harmillisesti Cerebron keikkoja on ollut viimeaikoina vähän johtuen osaltaan yhtyeen nokkamiehen, rumpali Jukka-Pekka 'Jukkis' Hintikan pyyteettömästä työstä portugalin katulasten parissa Lissabonissa, osaltaan yhtyeen toisen kitaristin Marko 'Skloddi' Korhosen hiusmalliuran johdosta, mutta kuulemani mukaan vuoden 2009 alusta Cerebro on jälleen valmis iskemään Suomen rock-kansaan kuin jääkaira liisteriin. Kehotan tsekkaamaan!
Noh, kuten blogini lukijat ovat saaneet havaita, on munniharppumusiikki toki yksi intohimoistani. Myöskään bluegrass-musiikkia en ole unohtanut ja kaiken lisäksi olen viime aikoina innostunut kovasti akustisten elokuvasävellysten kuuntelemisesta (Alexey Zischoff Ensemblen keikka Jämsän musiikkikeskuksella lokakuussa oli ehdottomasti vuoden - etten sanoisi - "käheimpiä!"). Muita suosittelemisen arvoisia yhtyeitä ja artisteja ovat esimerkiksi 'Snafu-metalin' kiistaton keihäänkärki Seppo Mouses Band, aina sympaattinen Antti Tuisku, rankka mutta itselleen armoton kuolometallia psykedeelisiin sävyihin maalaava Töx, NRBOOT, Aikakone, Hassisen Kone ja kaikenlainen muukin konemusiikki.
Illan tässä hämärtyessä taidankin nyt laittaa itsetekemäni maksalaatikon uuniin ja kuunnella portviinin naukkailun lomassa hieman jotain hyvää musiikkia. Kehotan kaikkia tekemään samoin, sillä - Teuvo Valon sanoin: "Musiikki Kaunistaa Kankeimmankin Ihmisen".
Viime aikoina levylautasellani on pyörinyt toistuvasti suuren suosikkini, Teuvo Valon tuotanto. Näin joulun alla koen saavani suoranaista tyydytystä hänen omalaatuisen äänensä kuulemisesta ja joulun tunnelmaan virittäytyminen alkaakin minulla vuosi vuodelta Valon ikivihreiden klassikoiden parissa. 'Kätketyt Tunteet' (1985) ja 'Teuvo Valo Laulaa Tytöistä' (1978) ovat albumeja, jotka suorastaan hehkuvat tunnelmaa, jonka yhdistän jouluun. Yksittäisistä kappaleista klassikko 'Myllärin Irene' nousee toki kaiken ylle, enkä ole tähän päivään mennessä kyllästynyt kuulemaan Teuvon tunnerikasta tulkintaa tästä suomalaisen musiikin helmestä.
Harmillisesti olen päässyt näkemään Teuvo Valon livenä vain vajaa kymmenen kertaa, ikimuistoisimpana hetkenä Provinssirockin keikka v. -89. Valon lavakarisma iski nuoreen mieheen tuolloin sellaisella voimalla, että en ihmettele yhtään miksi niin moni neito on laonnut tuon 'Lahden Olavi Virran' musiikin ja olemuksen edessä kuin kulottunut vehnä. Säveltäjämestari Sebastian Kiimalaisen muistokonsertti Rauman Äyhössä 90-luvun alussa oli myös timantinkova keikka, olin tuolloin liikkeellä ystäväni Vesku Haapa-ahon kanssa vanhalla sivuvaunullisella moottoripyörällä ja kuuma kesä kosteine muistoineen luo reissulle nostalgiaa jossa Teuvo Valon ääni on ikuisesti oleva mieleni soundtrackina.
Muista suosikkiyhtyeistäni haluan nostaa esiin Rypäleen, jonka synnyssä olen itsekin saanut kunnian olla mukana - soitin yhtyeen alkuajoilla siinä sankatorvea, joskin sittemmin katsoimme yhteisymmärryksessä minun olevan parempi lähteä omille teilleni - hakemani bluegrass-vivahteet eivät oikein sopineet yhtyeen linjaan. Nykyisin käyn kuitenkin aina kun mahdollista Rypäleen keikoilla ja voin sanoa tunnelman olevan aina käsinkosketeltavan intensiivinen. Rypäleen coverbändinä aloittanut savolaisjoukkio Cerebro on viime aikoina alkanut tuottamaan myös omaa, varteenotettavaa musiikkiaan, mutta siitäkin kuultaa yhä selvästi läpi Rypäleen musiikillinen vaikutus bändin soitantoon.
Kävin marraskuun lopulla tarkastamassa Cerebron livekunnon aina Kuopiossa asti ja täyteenahdetussa Henry's Pubissa yhtyeen valloittavan rouhea esiintyminen ja helmeilevän kuulaat sanoitukset tekivät varmasti vaikutuksen koko paikkaan. Harmillisesti Cerebron keikkoja on ollut viimeaikoina vähän johtuen osaltaan yhtyeen nokkamiehen, rumpali Jukka-Pekka 'Jukkis' Hintikan pyyteettömästä työstä portugalin katulasten parissa Lissabonissa, osaltaan yhtyeen toisen kitaristin Marko 'Skloddi' Korhosen hiusmalliuran johdosta, mutta kuulemani mukaan vuoden 2009 alusta Cerebro on jälleen valmis iskemään Suomen rock-kansaan kuin jääkaira liisteriin. Kehotan tsekkaamaan!
Noh, kuten blogini lukijat ovat saaneet havaita, on munniharppumusiikki toki yksi intohimoistani. Myöskään bluegrass-musiikkia en ole unohtanut ja kaiken lisäksi olen viime aikoina innostunut kovasti akustisten elokuvasävellysten kuuntelemisesta (Alexey Zischoff Ensemblen keikka Jämsän musiikkikeskuksella lokakuussa oli ehdottomasti vuoden - etten sanoisi - "käheimpiä!"). Muita suosittelemisen arvoisia yhtyeitä ja artisteja ovat esimerkiksi 'Snafu-metalin' kiistaton keihäänkärki Seppo Mouses Band, aina sympaattinen Antti Tuisku, rankka mutta itselleen armoton kuolometallia psykedeelisiin sävyihin maalaava Töx, NRBOOT, Aikakone, Hassisen Kone ja kaikenlainen muukin konemusiikki.
Illan tässä hämärtyessä taidankin nyt laittaa itsetekemäni maksalaatikon uuniin ja kuunnella portviinin naukkailun lomassa hieman jotain hyvää musiikkia. Kehotan kaikkia tekemään samoin, sillä - Teuvo Valon sanoin: "Musiikki Kaunistaa Kankeimmankin Ihmisen".
perjantai 5. joulukuuta 2008
Yöllisiä kokemuksia
Kävellessäni aamuyöllä kotiin lähimetsästä, mieleeni tulvi omituisen lämmin tunne, joka valtasi ennenpitkää koko kehoni. En pystynyt jatkamaan matkaani vaan istahdin lumiselle kannolle ja jäin kuuntelemaan läheisen moottoritien rauhoittavaa hiljaisuutta. Tuossa istuessani katseeni osui taivaalle, jossa tuttujen tähtikuvioiden seassa olin näkevinäni jotain, joka kiinnitti huomioni välittömästi.
Oli kuin taivaankannen keskellä, rahtusen itään Van Maanenin tähdestä (Gl 35, LHS 7) olisi leijaillut ameebamaisen muotoinen, kellertävän ja okran sekoitusta väritykseltään ollut pilvikertymä, joka lipui hitaasti kohti etelää. Näkyä kesti vain muutaman minuutin ajan, kunnes pilvi alkoi hävitä näkyvistä ja katosi lopulta kokonaan silmämääräisesti arvioiden noin 1000 00000 km Tau Cetin tähteä (BD−16°295) pohjoiseen.
Kun olin päässyt kotiini, nukahdin keittiööni. Näin hyvin todentuntuisen unen, jossa 1500-1600 luvulla elänyt hollantilainen historioitsija Ubbo Emmius saapui luokseni tähdistä. Hän otti minua kädestä ja katsoi minua syvälle silmiin sanomatta sanaakaan. Tunsin kuinka vatsaani alkoi vääntää ja minut täytti palava halu herätä.
Kuinka kauan nukuin, on mahdotonta arvioida, sillä kun heräsin oli jo pimeää. Heti noustessani kaivoin kirjahyllystäni Emmiuksen elämää käsittelevän elämänkerran (kirj.Nicholas Mulerius 1638) ja selasin sen tarkasti lävitse. Uneni ei kuitenkaan saanut kirjan kautta minkäänlaista selitystä, joten lähdin pihalle kolaamaan lunta. Sitä olikin satanut yöllä oikein kunnon määrä ja siinä huhkiessa yön tapahtumat painuivat mielessäni taka-alalle. Silti, en voi olla ajattelematta: "Olipahan yö!"
Oli kuin taivaankannen keskellä, rahtusen itään Van Maanenin tähdestä (Gl 35, LHS 7) olisi leijaillut ameebamaisen muotoinen, kellertävän ja okran sekoitusta väritykseltään ollut pilvikertymä, joka lipui hitaasti kohti etelää. Näkyä kesti vain muutaman minuutin ajan, kunnes pilvi alkoi hävitä näkyvistä ja katosi lopulta kokonaan silmämääräisesti arvioiden noin 1000 00000 km Tau Cetin tähteä (BD−16°295) pohjoiseen.
Kun olin päässyt kotiini, nukahdin keittiööni. Näin hyvin todentuntuisen unen, jossa 1500-1600 luvulla elänyt hollantilainen historioitsija Ubbo Emmius saapui luokseni tähdistä. Hän otti minua kädestä ja katsoi minua syvälle silmiin sanomatta sanaakaan. Tunsin kuinka vatsaani alkoi vääntää ja minut täytti palava halu herätä.
Kuinka kauan nukuin, on mahdotonta arvioida, sillä kun heräsin oli jo pimeää. Heti noustessani kaivoin kirjahyllystäni Emmiuksen elämää käsittelevän elämänkerran (kirj.Nicholas Mulerius 1638) ja selasin sen tarkasti lävitse. Uneni ei kuitenkaan saanut kirjan kautta minkäänlaista selitystä, joten lähdin pihalle kolaamaan lunta. Sitä olikin satanut yöllä oikein kunnon määrä ja siinä huhkiessa yön tapahtumat painuivat mielessäni taka-alalle. Silti, en voi olla ajattelematta: "Olipahan yö!"
torstai 4. joulukuuta 2008
Joulukuinen päivä armon vuonna 2008
On jälleen joulukuu. Hentoinen lumi peittää tienoon ja sisuskaluja myöten lempeitä väristyksiä lähettävä pohjoistuuli puhaltaa pimenevältä taivaalta. Se lipuu yli talviuntaan näkevän perunamaan, kietoo huntunsa Alois-sedän vanhan huvimajan ympärille ja lipoo verestävällä kielellään puhtaaksi autokatoksen päälle kerääntyneen lumen. Jossain ulvoo yksinäinen metsästäjä, repaleiset pilvet roikkuvat raskaana verhona kaiken olevaisen yllä, yksinäinen lumikola seisoo jämeränä ja houkuttelevana pihan keskellä kunniapaikalla, sen äänetön kutsu repii sydäntäni kahtaalle. Tänä päivänä päätin aloittaa blogini.
Päivä on minulle erityinen myös siitä syystä, että tulee kuluneeksi TASAN 156 vuotta venäläisen fyysikon Orest Khvolsonin syntymästä. Tuo menneen ajan suurmies muistetaan hänen peräänantamattomuudestaan ja ikiaikaisesta tarmostaan painovoimaisen linssiefektin tutkimuksessa. Ilman Khvolsonin tutkimustuloksia emme varmaan tänäkään päivänä täysin ymmärtäisi painovoimaisen linssiefektin kaikkia aspekteja. Ja ilman tuota tietoa maailmamme olisi niin paljon kylmempi paikka.
Illalla, kun talven hämärä laskee, sytytän pihalle pienen nuotion Orest Khvolsonin kunniaksi, korkkaan pullon Voittoa ja lausun äänettömän kiitoksen hiipuviin liekkeihin.
Aiemmin päivällä ajattelin ystävääni Ismoa. On kulunut melkoinen tovi siitä, kun viimeksi sain nauttia hänen painostavasta läsnäolostaan asunnossani. Nautimme myöhäissyksyn siitakesienisatoa ja kuuntelimme kuinka ruotsalainen mestari Alfons Svanslös loihti levylautasella demonisia säveliä munniharpullaan (saks. Maultrommel) Heinrich Jösseckin (1728-1800) operetissa 'Kustaa Vilkunan hääyö'. On ihmeellistä, kuinka tuollaisesta pienestä metallisoittimesta on mahdollista saada esiin niin vakuuttavan jylhä pauhu. Istuessamme Ismon kanssa kuistillani nauttimassa siitakesieniä ja kuunnellessamme tuota juhlavaa levytystä ei sanoja tarvitu; yhteys koko ympäröivän todellisuuden kanssa paisui järkälemäisiin mittoihin ja ennen kuin huomasimmekaan, alkoivat aamun ensi säteet valaista kuistin paksuja lyijylasi-ikkunoita. Oli aika hyvästellä toverini ja mennä lepäämään. Täytyykin soittaa Ismolle ja kysyä josko hänellä olisi mitään uusia levytyksiä varastoissaan. Siitakesieniä kyllä pakastimessa riittää.
Päivä on minulle erityinen myös siitä syystä, että tulee kuluneeksi TASAN 156 vuotta venäläisen fyysikon Orest Khvolsonin syntymästä. Tuo menneen ajan suurmies muistetaan hänen peräänantamattomuudestaan ja ikiaikaisesta tarmostaan painovoimaisen linssiefektin tutkimuksessa. Ilman Khvolsonin tutkimustuloksia emme varmaan tänäkään päivänä täysin ymmärtäisi painovoimaisen linssiefektin kaikkia aspekteja. Ja ilman tuota tietoa maailmamme olisi niin paljon kylmempi paikka.
Illalla, kun talven hämärä laskee, sytytän pihalle pienen nuotion Orest Khvolsonin kunniaksi, korkkaan pullon Voittoa ja lausun äänettömän kiitoksen hiipuviin liekkeihin.
Aiemmin päivällä ajattelin ystävääni Ismoa. On kulunut melkoinen tovi siitä, kun viimeksi sain nauttia hänen painostavasta läsnäolostaan asunnossani. Nautimme myöhäissyksyn siitakesienisatoa ja kuuntelimme kuinka ruotsalainen mestari Alfons Svanslös loihti levylautasella demonisia säveliä munniharpullaan (saks. Maultrommel) Heinrich Jösseckin (1728-1800) operetissa 'Kustaa Vilkunan hääyö'. On ihmeellistä, kuinka tuollaisesta pienestä metallisoittimesta on mahdollista saada esiin niin vakuuttavan jylhä pauhu. Istuessamme Ismon kanssa kuistillani nauttimassa siitakesieniä ja kuunnellessamme tuota juhlavaa levytystä ei sanoja tarvitu; yhteys koko ympäröivän todellisuuden kanssa paisui järkälemäisiin mittoihin ja ennen kuin huomasimmekaan, alkoivat aamun ensi säteet valaista kuistin paksuja lyijylasi-ikkunoita. Oli aika hyvästellä toverini ja mennä lepäämään. Täytyykin soittaa Ismolle ja kysyä josko hänellä olisi mitään uusia levytyksiä varastoissaan. Siitakesieniä kyllä pakastimessa riittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)