Tänään Jämsän taivaalta ryöppysi valtavasti vettä, kun aamulla heräsin ja katselin höyryävä alruunatee kädessäni kuistiltani avautuvaa lohdutonta näkymää. Oli kuin koko taivaankansi olisi maalattu teräksenharmaaksi jonkun myöhäisimpressionistisen taiteilijan voimaa sykkivin siveltimenvedoin ja ainoastaan himmeä kajastus jossain kaukana pilviverhon takana kertoi auringon epätoivoisista yrityksistä lähettää lämmittävät säteensä ihmis-, eläin- ja kasvikunnan iloksi.
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Kuva: Kautta aikain on ihminen hakenut suojaa mudasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti