tiistai 20. marraskuuta 2012

Petri Markkunen - tornin vanki

Oli vielä hämärää, eikä marraskuisen yön kuura ollut vielä haihtunut pihamaan näivettyneeltä nurmikolta, kun taivalsin halki aamun kostean harmauden vanhalle ulkohuussille jossa jouduin taistelemaan henkeni edestä.

Ei sillä, että minulla ei olisi käytössäni LVI-tekniikan huippua olevaa vesiklosettia asunnossani, eikä sillä että jokin alkukantainen himo vetäisi minua toimittamaan maallisia tarpeitani tuonne isoisäni aikoinaan pystyttämään, rapistuneen punamultamaalin ja kiihkeiden nuoruusmuistojen verhoamaan puuseehen. Olin sen sijaan noussut hyvissä ajoin ylös kartoittaakseni öitäni jo viikon ajan häirinneen tornipöllön liikehdintää.

Otaksuin tuon mulkosilmäisen luonnonoikun uinuvan päivät jossain salaisessa loukossaan ja nousevan aina yön laskeuduttua vainoamaan untani pahaenteisellä läsnäolollaan, ajaen hermoni tiukalle kuin balalaikan kieli ja saaden öistäni piinallisen matkan hornan esikartanoihin. Monta kertaa yössä pystyin kuulemaan otuksen käyskentelevän ikkunani takana lintulaudalla ja kuun valon heijastuessa makuukammarini ikkunaan olin pariin otteeseen havainnut paholaismaisen mustan varjon lentävän sen poikki. En ollut koskaan nähnyt tornipöllöä, mutta mikä muukaan syvyyksien olento voisi tuolla tapaa terrorisoida ihmisen unta?

Tornia pihapiirissäni ei ole sijainnut enää sitten vuoden 2008 surullisen puuhasteluni rakettibensiinin parissa, mutta aprikoin ulkohuussin tappimaisen muodon muistuttavan hivenen verran taruista tuttua Faroksen majakkaa ja tarjoavan täten luontaisen asuinympäristön tornipöllölle. Alois-papan perintömusketti kourassani ja parkkinahkainen sotisopa ylläni päästin huussin ovella niin kovan huudon kuin keuhkoni antoivat myöten ja potkaisin helpotuslaitoksen kiikkerän mäntyoven sisään Youtubesta oppimallani kierrepotkulla. Laukaisin välittömästi varoituslaukauksen kohti huussin istuinta ja vedin oven takanani kiinni.

En ollut kuitenkaan varautunut suljetun, aamuöisen käymälän läpitunkemattomaan pimeyteen ja kirosin mielessäni ratkaisuani jättää taskulamppu pois varustevyöstäni, valiten mieluummin suuren lihanuijan käteni ulottuville siltä varalta että tornipöllö selviytyisi jollain tapaa musketinkuulan osumasta ja kävisi silmilleni koko villipedon voimillaan. Aika tuntui seisovan paikallaan. Hiljaisuus oli yht'äkkiä painostavana ympärilläni ja tunsin hikikarpaloiden valuvan pitkin otsaani. Maistoin suussani veren ja tajusin purreeni huuleeni rynnäköidessäni sisään ulkohuussiin. Musketista kohoava ruudinkatkuinen savu oli pimeydessä näkymätöntä, mutta tunkeutui sieraimiini polttavana ja kuumana. Sydämeni pamppaili kuin riivattuna, sillä tiesin että tornipöllö saattaisi olla aivan vieressäni; verenhimoinen iso päänsä jännittyneenä kuoloniskuun, joka päättäisi Petri Markkusen maallisen vaelluksen esi-isäinsä kivettyneiden jätösten äärelle, ammoin kuolleen suurvaarinsa perintömusketti kädessään. Siinä olisi kyläläisille puhuttavaa.

Tein ainoan kuviteltavissa olevan ratkaisun; pudotin musketin käsistäni ja riuhtaisin lihanuijan vyöltäni. Ryhdyin hakkaamaan huussin sivuseinää paniikin ja selvitymisvietin puristaessa rintaani. Yksi isku, toinen, sitten kolmas ja kolmaskymmenes: ennen pitkää koko tilanne hämärtyi yhdeksi lihanuijan iskujen ja pirstoutuvan puun pyörremyrskyksi. Lopulta kuulin voimakkaan rusahduksen joka toi mieleen lapsuuden lääkärileikit; ja suuri osa huussin länsiseinästä antoi periksi ja kaatui rysähtäen mutaiseen maahan.

Ulkona oli jo aiempaa selvästi valoisampaa ja teräksenharmaa marraskuun aamun valo suodattui kalpeana taivasta hallitsevan pilviverhon läpi. Annoin katseeni kiertää varoen ympäri huussin sisätilaa, kurotin katsomaan kattoparrujen väliin ja kurkistin huussin reikään. Musketinkuula oli pirstonut istuimen laidan pahaan kuntoon, terävät puusäleet törröttivät reiän vierestä kuin ahnaat torahampaat jotka odottivat tilaisuutta pureutua seuraavan vierailijan hädästä pakahtuvaan lihaan. Tässä ei tulisi hetkeen istuttua. Tornipöllöä ei näkynyt missään. Olin yksin.

Oliko tornipöllö edes koskaan käynytkään tuossa rauhallisuuden pyhätössä vai oliko se livahtanut jotain kautta karkuun nähdessään minun lähestyvän huussia musketti kourassa? Hoiperrellessani lopen uupuneena ulos tuosta isoisänaikaisesta mukavuuslaitoksesta rupesin miettimään mistä sain koko ajatuksen tornipöllöstä päähäni. Olihan se voinut olla varpunenkin.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

On jälleen aika bloggauksen!

Heippa hei, kaikki blogiani lukevat pääjalkaiset ystäväni! On jo kotvanen kiepsahtanut edellisestä blogimerkinnästäni, mutta älkää pitäkö minua jotenkin huonona ihmisenä tämän johdosta. Totuus on nimittäin se, että olin viime kerralla kirjoittamaan alkaessani voimakkaassa perunarutossa ja en pystynyt ajattelemaan selkeästi. Tämän vuoksi näppäimistöni pystyi suoltamaan ainoastaan haikurunoutta, mikä käsitteli pääosin jalkasientä, menneiden aikojen ETYK-kokouksia sekä länsi-uusimaalaista nahkurin kisälliä Leena Ö:tä, jonka kanssa harrastin kesällä -93 monena viikonloppuna kielillä puhumista ja seiväskävelyä. En usko, että nämä aiheet kiinnostavat blogini lukijoita pienimmissäkään määrin.

Mutta nyt on aika koittanut uuden blogitekstini pärähtää eetteriin. Eetteristä muistuikin mieleeni se kerta, kun yritin valmistaa dehydratoimattomasta teollisuuseetteristä, grahamjauhoista ja melassista pähkinävoita mutta päädyin prosessin kuluessa usean tunnin narkoosiin, jonka aikana minulta oli viety sekä lompakko että myöskin ylpeyteni. En kuitenkaan usko, että blogini lukijoita kiinnostaa tämäkään pitkähkö ja kiusallinen tarina.

Siispä aloitetaan blogi puhtaalta pöydältä. Tosin ei niin puhtaalta, kuin millaiseksi kiillotin nuorena kesätyöläisenä Rymättylän nimismiehen ruokapöydän, sillä siitä tapauksesta minulla on paljon ahdistavia, joskin katkeransuloisia muistoja. Kävi nimittäin niin köpelösti, että päätin nopeuttaa tuon ajan patinoiman massiivipyökkisen huonekalun puhdistamista nestemäisen rikkidioksidin avulla. Tämä petollinen aine kuitenkin reagoi yllättävän voimallisesti nimismiehen ruokasalin angorakarvaisen kokolattiamaton kanssa ja sai aikaan varsin näyttävän kemiallisen reaktion, jonka vuoksi koko kortteli oli päiväkausia höyryn peitossa ja eksyin kotimatkalla aivan muualle kuin minne minun olisi pitänyt. Vaan taaspa liihottelevi ajatukseni aihepiireihin, joista blogini kuluttajat eivät välitä tuon taivaallista joten jätetäänpä tämä tarina tähän.

Menkäämme lopulta suoraan asiaan. Tällainen ajatusten karkailu ei ole minulle mitenkään tyypillistä ja pyydän sitä tässä vaiheessa anteeksi. Asian vierestä puhuminen voi saada huolestuttaviakin mittasuhteita joten lienee parasta pysytellä blogin ytimessä jottei käy samalla tapaa kuin ystävälleni, seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle, joka viime vuoden kirkolliskokouksessa aikaansai jonkinsortin kansainvälisen selkkauksen alkaessaan kesken budjettiesitysten leikkelemään omia varpaankynsiään, jotka hänellä tuppaavat kasvamaan mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Tässähän ei välttämättä olisi ollut muuten mitään ongelmaa, mutta sattuipa niin ikävästi että Juhanin vasemman jalan ukkovarpaan kynsi oli ottanut jonkin kohtalon oikun kautta Konevitsan vanhan luostarin perustaja Arkkimandriitta Euripideen hahmon ja kun vieraana olleet konevitsalaiset flagellanttiveljet sattuivat huomaamaan Juhanin leikkaavan kynnen napakasti poikki suurilla valurautasaksillaan, pöyristyivät ja tulistuivat he keleksiään myöten.

En ikinä unohda sitä yötä kun kirkoltaan pää kolmantena jalkana kirmannut Juhani kolkutti kauhuissaan oveeni ja avatessani sen lausui pahaenteiset sanansa: ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete! Meidän täytyy hetimiten aseistautua ja teljetä itsemme kellariin - valmiina taistelemaan viimeiseen asti!”

Mutta nythän minä taas eksyn aiheesta, aivan sivupoluille. Lienee parempi lopettaa blogin kirjoittamisen yrittäminen tähän, koska ajatukseni hairahtuvat koko ajan tuollaisille, lukijoita kiinnostamattomille sivuladuille. Palatkaamme asiaan seuraavalla kerralla!

maanantai 30. tammikuuta 2012

Oi ihanainen tammikuu!

Hei kaikki ihanat blogini kuluttajat! Näin alkuun haluan toivottaa kaikille oikein lihaisaa uutta vuotta ja rutkasti lämpimiä silavannahkoja tulevalle keväälle. Meillä täällä Jämsässähän on ollut vuodesta toiseen tapana, että tammikuun taittuessa helmikuuksi kerääntyvät kaikki kylän naimattomat tytöt ja naimahaluiset poikamiehet Jämsänjoen pientareille ja aloittavat äänekkäästi solvaamaan toisiaan. Tämä on vuosisatain taakse ulottuva perinne, eikä kukaan tunnu muistavan mistä se on saanut alkunsa mutta ei tarvinne olla suurikaan mystikko päätelläkseen että juovutusjuomilla lie ollut tavan syntyyn oma ansionsa kuten niin moneen muuhunkin tyhjänpäiväiseen nykyajan humputukseen, esimerkiksi kunnallisveroon tai raejuustoon. Ne ovat yhäti olemassa, vaikka kukaan ei tiedä miksi.

Nyt on siitä mukava aika vuodesta, että lunta on tulvinut taivaalta alas ihan valtoimenaan ja minunkin pihapiirini on aivan täynnänsä tuota "enkelten kauraa". Olen ihan päivittäin päässyt toteuttamaan suurinta intohimoani, kolausta, ja aiemmin blogissani kertomani kolien kunnostuspäivä on osoittanut taas tarpeellisuutensa. Siinä oikein sielu lentää kun mehiläisvahattu 'Der Aase' -kola painaa menemään hangessa, singoten lunta parhaimmillaan jopa kuuden metrin korkeuteen. Viekö siinä sitten kola miestä vai mies kolaa, siinäpä vasta pähkinä purtavaksi paatuneimmillekin cashewinystäville!

Jokatammikuiseen tapaan olen myös käynyt kerjuulla. Vaikka tuo tapa onkin valitettavasti jäänyt unholaan sitten 1700-luvun kunnian päivien, on se mielestäni mainio kuitenkin harrastuksena ja ihan vaan hyvän mielen tuojana lähimmäisille. Ennen vanhaan kerjäämiskierroksiin kuului paljon uhkailua ja erilaisia lyömäaseita, mutta nykyään tapaan asian jouduttamiseksi pitäytymään ramman esittämisessä ja tuskallisessa ulvomisessa. Pieni lietteen valelu ylleen ennen kerjuukierrosta auttaa toki asiassa ja jouduttaa suoritusta. Samalla pääsen kätevästi eroon naapurin Ension pihalleni tavan takaa kärräämästä lietteestä. Tänä vuonna kerjuukeikkani sujui oikein hyvin; normaalien korvapuustien ja Hanna-tädin 'kakkujen' lisäksi tuohikonttini täyttyi mm. vanhalla belgialaisella alpakkasatulalla, -76 vm. Ford Datsunin 28-sylinterisellä tähtimoottorilla (alkuperäisvärillä) ja kuppikoon G bikinien yläosalla joista askartelin myöhemmin kivan lampunvarjostimen ystävälleni seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle.

Presidentinvaaleista minun varmastikin odotetaan sanovan sananen jos toinenkin, mutta koska olen kummankin ehdokkaan kanssa vanhoja kavereita, en lähtisi heitä sen tarkemmin vertailemaan. Kummallakin on hyvin vapaamielinen suhtautuminen hapankaaliteollisuuteen ja kummankin kanssa olen lyönyt painiksi nuorempana minkä jäljet vieläkin kuuluvat kumpaisenkin kandidaatin puheenparressa. Toki ystäväni Juhani olisi ykkösvalintani maan johtoon, hänhän oli jo asettua ehdolle mutta katsoi paremmaksi vetäytyä koska hänen puheensa alkoi kuulostamaan ehdokasmaiselle vasta kun hän oli nauttinut kanisterillisen käynyttä sahtia ja lyönyt pajavasaralla polveensa. Koska hänellä ei ole kuin kaksi toimivaa polvea ja niistäkin toinen valmistettu kuttaperkasta, olisi kiertue jäänyt perin lyhyeksi.

No niin, lienee aika lopetella tämänkertainen vuodatus ja käydä lukemaan uutta Kuvalehti Kullervoa, jonka kiertelevä runonlaulaja minulle antoi maksuksi yösijasta vaikka olisin toki ottanut eepoksen vastaan ilman että kiertolaisen olisi tarvinnut viettää tuskainen yö Einari-lampaan karsinassa. Hauskaa alkuvuotta kaikille!