Oli vielä hämärää, eikä marraskuisen yön kuura ollut vielä haihtunut pihamaan näivettyneeltä nurmikolta, kun taivalsin halki aamun kostean harmauden vanhalle ulkohuussille jossa jouduin taistelemaan henkeni edestä.
Ei sillä, että minulla ei olisi käytössäni LVI-tekniikan huippua olevaa vesiklosettia asunnossani, eikä sillä että jokin alkukantainen himo vetäisi minua toimittamaan maallisia tarpeitani tuonne isoisäni aikoinaan pystyttämään, rapistuneen punamultamaalin ja kiihkeiden nuoruusmuistojen verhoamaan puuseehen.
Olin sen sijaan noussut hyvissä ajoin ylös kartoittaakseni öitäni jo viikon ajan häirinneen tornipöllön liikehdintää.
Otaksuin tuon mulkosilmäisen luonnonoikun uinuvan päivät jossain salaisessa loukossaan ja nousevan aina yön laskeuduttua vainoamaan untani pahaenteisellä läsnäolollaan, ajaen hermoni tiukalle kuin balalaikan kieli ja saaden öistäni piinallisen matkan hornan esikartanoihin. Monta kertaa yössä pystyin kuulemaan otuksen käyskentelevän ikkunani takana lintulaudalla ja kuun valon heijastuessa makuukammarini ikkunaan olin pariin otteeseen havainnut paholaismaisen mustan varjon lentävän sen poikki. En ollut koskaan nähnyt tornipöllöä, mutta mikä muukaan syvyyksien olento voisi tuolla tapaa terrorisoida ihmisen unta?
Tornia pihapiirissäni ei ole sijainnut enää sitten vuoden 2008 surullisen puuhasteluni rakettibensiinin parissa, mutta aprikoin ulkohuussin tappimaisen muodon muistuttavan hivenen verran taruista tuttua Faroksen majakkaa ja tarjoavan täten luontaisen asuinympäristön tornipöllölle.
Alois-papan perintömusketti kourassani ja parkkinahkainen sotisopa ylläni päästin huussin ovella niin kovan huudon kuin keuhkoni antoivat myöten ja potkaisin helpotuslaitoksen kiikkerän mäntyoven sisään Youtubesta oppimallani kierrepotkulla. Laukaisin välittömästi varoituslaukauksen kohti huussin istuinta ja vedin oven takanani kiinni.
En ollut kuitenkaan varautunut suljetun, aamuöisen käymälän läpitunkemattomaan pimeyteen ja kirosin mielessäni ratkaisuani jättää taskulamppu pois varustevyöstäni, valiten mieluummin suuren lihanuijan käteni ulottuville siltä varalta että tornipöllö selviytyisi jollain tapaa musketinkuulan osumasta ja kävisi silmilleni koko villipedon voimillaan.
Aika tuntui seisovan paikallaan. Hiljaisuus oli yht'äkkiä painostavana ympärilläni ja tunsin hikikarpaloiden valuvan pitkin otsaani. Maistoin suussani veren ja tajusin purreeni huuleeni rynnäköidessäni sisään ulkohuussiin. Musketista kohoava ruudinkatkuinen savu oli pimeydessä näkymätöntä, mutta tunkeutui sieraimiini polttavana ja kuumana. Sydämeni pamppaili kuin riivattuna, sillä tiesin että tornipöllö saattaisi olla aivan vieressäni; verenhimoinen iso päänsä jännittyneenä kuoloniskuun, joka päättäisi Petri Markkusen maallisen vaelluksen esi-isäinsä kivettyneiden jätösten äärelle, ammoin kuolleen suurvaarinsa perintömusketti kädessään. Siinä olisi kyläläisille puhuttavaa.
Tein ainoan kuviteltavissa olevan ratkaisun; pudotin musketin käsistäni ja riuhtaisin lihanuijan vyöltäni. Ryhdyin hakkaamaan huussin sivuseinää paniikin ja selvitymisvietin puristaessa rintaani. Yksi isku, toinen, sitten kolmas ja kolmaskymmenes: ennen pitkää koko tilanne hämärtyi yhdeksi lihanuijan iskujen ja pirstoutuvan puun pyörremyrskyksi. Lopulta kuulin voimakkaan rusahduksen joka toi mieleen lapsuuden lääkärileikit; ja suuri osa huussin länsiseinästä antoi periksi ja kaatui rysähtäen mutaiseen maahan.
Ulkona oli jo aiempaa selvästi valoisampaa ja teräksenharmaa marraskuun aamun valo suodattui kalpeana taivasta hallitsevan pilviverhon läpi. Annoin katseeni kiertää varoen ympäri huussin sisätilaa, kurotin katsomaan kattoparrujen väliin ja kurkistin huussin reikään. Musketinkuula oli pirstonut istuimen laidan pahaan kuntoon, terävät puusäleet törröttivät reiän vierestä kuin ahnaat torahampaat jotka odottivat tilaisuutta pureutua seuraavan vierailijan hädästä pakahtuvaan lihaan. Tässä ei tulisi hetkeen istuttua. Tornipöllöä ei näkynyt missään. Olin yksin.
Oliko tornipöllö edes koskaan käynytkään tuossa rauhallisuuden pyhätössä vai oliko se livahtanut jotain kautta karkuun nähdessään minun lähestyvän huussia musketti kourassa? Hoiperrellessani lopen uupuneena ulos tuosta isoisänaikaisesta mukavuuslaitoksesta rupesin miettimään mistä sain koko ajatuksen tornipöllöstä päähäni. Olihan se voinut olla varpunenkin.
