Ahvenlammin pappilan massiivinen tammiovi kumahteli pahaenteisesti nyrkkini takoessa sen pintaan rytmikästä kolkutusta. Ränsistyneistä ovenkarmeista ropisi kasvoilleni kuivunutta maalia ja aina tuollaisen lastun osuessa avonaisena olevaan suuhuni, tunsin asbestin makean aromin kielelläni. Luoja tietää, kuinka kauan hakkasin oven ajan patinoimaa pintaa, sillä kuten tavallista, jokin Ahvenlammin pappilan tiluksilla sai ajan ja paikan tajun vääristymään, aivan kuin paikkaa asuttaneiden entisaikojen kirkonmiesten levottomat henget yhä väijyisivät kulkijaa kartanon seinien sisäpuolella ja hoitamatonta pihamaata reunustavien mustaviinimarjapensaiden käyristyneiden oksistojen mittaamattomissa syövereissä.
Jossain vaiheessa rystysiäni alkoi pakottaa jatkuva koputtaminen ja istahdin uupuneena portaille lepuuttamaan kivistävää kättäni. Selittämätön painostava läsnäolo, jota olin tuntenut heti pappilan tiluksille astumisestani lähtien tuntui tiivistyvän yhä voimakkaammaksi ja tunsin sisuskaluissani selittämätöntä kauhua. Juuri kun olin aikeissa nousta ylös poistuakseni paikalta, avautui kartanon suuri muinainen ovi takanani ja suuret, läikikkäät, paksusankaisten silmälasien kehystämät kasvot työntyivät hymyillen esille oven raosta. ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!” lausahti ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallio turvonneiden huuliensa lomasta ja ojensi arjen työn kovettaman kätensä ystävälliseen tervehdykseen ”Anteeksi että jouduit odottamaan, olin kakalla”.
Juhani kutsui minut sisälle pappilaan ja ohjasi minut istumaan salongin kutunnahkaiselle nahkasohvalle, jonka ikää olimme joskus arvuutelleet tulematta muuhun tulokseen, kuin että sohvan täytyi sijainneen paikallaan jo ennen pappilan rakentamista sillä sen koon vuoksi sitä olisi ollut mahdotonta liikuttaa sisään edes rakennuksen mahtavista ovista.
Iäkäs seurakuntapastori oli sytyttänyt huoneen takkaan tulen ja lämpöisesti ritisevät lieskat loivat kodikasta tunnelmaa salonkiin. ”Poltan tässä monesti myös vanhoja autonrenkaita, mutta nyt ne ovat loppu” lausui Juhani ja heitti liekkeihin vanhan tahriintuneen muovimaton joka leimahti heti saman tien liekkeihin ja sai vanhan pastorin kavahtamaan sähähtäen kauemmaksi. ”Mikäs rakkaan toverini Peten sai tulemaan vierailulle tänne pappilaan?” kysyi Juhani rapsuttaen sulaneen muovin roiskeita uurteisilta kasvoiltaan.
”Tulin hakemaan tuota tänne viime kerralla unohtamaani muovimattoa” vastasin ja tunsin kuinka ääneni petti ja silmäkulmani kostuivat. Juhani kohottautui seisomaan järkyttynyt ilme kasvoillaan ja tuijotimme ääneti toisiamme rätisevän takkatulen luodessa mielikuvituksellisia varjoja salongin antiikkisille seinämille.
