Viikonloppuna täällä Jämsässä käytiin seurakunnan vuosittaiset lukkopainin Jämsän mestaruuskisat. Tuota tapahtumaa ollaan järjestetty v. 1810 alkaen, jolloin kansa kaipasi jotain korviketta vuotta aiemmin päättyneelle Suomen sodalle (1808-1809).
Tapahtuman alullepanijana pidetään Jämsän tuomioseurakunnan tuolloista arkkipiispaa Schweinrich Iso-Vilpposta, joka oli palvellut sodassa jefreitterinä raskaan karjaston päällystössä. Kerrotaan Schweinrichin saaneen Viaporin piirityksessä päähänsä mörssärin osuman ja tämän tapahtuneen tehneen hänestä äkkipikaisen ja riidanhaluisen luonteeltaan., joista luoteenpiirteistä oli myöhemmin hyötyä hänen pappisuralleen. Olipa Schweinrich haastanut sota-aikana itsensä kenraali Von Döbelninkin painiin kesken miehistön iltavoimistelun ja puskeneen häntä otsaan niin kovalla voimalla, että kenraali joutui pitämään sidettä päässään vuosia tuon tapahtuman jälkeen.
No, se historiasta. Viime lauantaina oli joka tapauksessa jälleen aika järjestää vuosittainen kilpailu ja saavuin paikalle Seppolan kappelille, jonka vanhassa nauriskellarissa painikilpailu vanhan Schweinrichin testamentillisen säätämän vaatimalla tavalla järjestetään.
Blogini uskollisimmat lukijat muistanevat kuinka jo aiemmin sivumennen mainitsin rakkaan ystäväni ja kylän pelätyimmän hurmurin, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion harjoitelleen ahkerasti painikisaa varten. Meillä on ollut Juhanin kanssa tapana osallistua vuorovuosin tuohon kisaan, viime vuonna etenin aina puolivälieriin asti, jossa hävisin tiukan kamppailun suntio Uljanderia vastaan tuomariäänin 15-2. Pistin kyllä hyvin hanttiin, mutta 40 kiloa itseäni kookkaampi ja voimakkaasti hikeä erittävä suntio on hankalampi pideltävä kuin moni luuleekaan.
Tänä vuonna olin siis kuitenkin kannustamassa ystävääni Juhania, sekä myös seurakuntanuori Tuomoa, joka osallistui painin sekasarjaan. Tuomon urakka päättyi kovin lyhyeen sillä alkuerässä vastaan astellut, Jämsän Siwan kassalla kovan elämänkoulun käynyt Ritva "Jämsänkosken Ruuna" Hakkarainen vetäisi Tuomon vasemman polven sijoiltaan jo heti ensimmäisessä hyökkäyksessään, eikä yhdellä jalalla pomppineella seurakuntanuorella ollut mitään jakoa väistellä kun Ritvan vasen suora nakutti teräviä läimäisyjä Tuomo-raukan nivusiin. Tuomon palatessan tajuihinsa myöhemmin illalla häntä hävetti, sillä olihan 53-vuotias Ritva häntä paitsi vajaa 20 vuotta vanhempi myös laktoosi-intoleranssin piinaama liima-addikti. Turhaa selittelyä sanon minä, enemmän treeniä Tuomo!
Sillä välin kun olin katsomassa Tuomon ja Hakkaraisen kamppailua, oli Juhani jo saanut oman kisansa hyvään vauhtiin; alkuerissä filatelisti Brunberg ja helluntaiseurakunnan diakonissa Iiris Kymäläinen olivat täysin vastaantulijoita Juhanin rullatessa yli satakiloisen vartensa heidän kasvoilleen. Saapuessani pääareenalle Juhani oli jo tosi toimissa semifinaalissa ja pääsin näkemään kuinka hänen rokonarpiset käsivartensa lukkiutuivat metropoliitta Simeonin niskan ympärille kuin itäsaksalainen polkupyörän lukko ja saivat ortodoksiliiton 15-kertaisen mestarin luovuttamaan kisan saman tien. Pystyin vain hymyilemään tyytyväisenä, sillä kaikki ne pitkät ja pimeät syysillat jolloin piehtaroimme Juhanin kanssa tämän ladossa harjoitellen lukkopainia näyttivät saaneen Mäkikalliolle todellisen taisteluraivon päälle.
Illan kääntyessä yöksi oli finaalin aika. Järjestäjien vaihdettua puhtaat oljet kellarin lattialle, asettui Juhani areenalle valmiina kohtaamaan illan viimeisen vastustajansa - hallitsevan mestarin suntio Uljanderin. Minua hirvitti - ei ainoastaan koska muistikuviini palasi vuoden takainen tappioni liukkaalle pihtiputaalaiselle, vaan koska kuulin Uljanderin vetäneen pullollisen risiiniöljyä raakana ennen finaalia, kovaan vireeseen päästäkseen. Mutta huolet oli heitettävä unholaan, sillä kello löi 23 ja kanttori Backlund soitti läheisessä kellotapulissa kirkonkelloja finaalin alkamisen merkiksi.
Muistikuvat finaaliottelusta ovat mielessäni vain hämäränä utuna. Ajaessani kotiin aamuyöllä, Juhanin istuessa vieressäni synkkänä ja vaitonaisena, yritin koota ottelun ratkaisuhetkiä mielessäni - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muistan Juhanin aloittaneen ottelun aggressiivisesti ja iskeneen suoraan kiinni suntio Uljanderin reiteen, mutta otteen luiskahtaneen välittömästi ja Juhanin mätkähdettyä leuka edellä tantereeseen. Uljander karjui kuin kylmägeelillä voideltu imaami istuutuessaan vanhan pastorin pään päälle ja liukuen edestakaisin kuin rasvattu ahven. Juhani oli kuitenkin jo tässä vaiheessa tajuton, ja ottelu ehti loppua ennenkuin se kunnolla alkoikaan.
Autoni kurvasi Ahvenlammin pappilan pihaan ja väsynyt ystäväni kampeutui ulos autosta. Hän oli jo kävelemässä yksin pimeyteen kun hän pysähtyi, tuntui empivän hetken ja palasi autolle. Ruuvasin sivuikkunan puoliksi alas ja Juhanin uurteiset kasvot työntyivät niin lähelle omiani että tunsin eilisiltana nautitun sorbitolin hänen hengityksessään. "Kuinka hyvä oli käydä painimassa, rakas toverini Pete." Juhani lausui väräjävällä äänellä ja kyyneleet kimalsivat hänen aknen runnomilla poskipäillään. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin, nyökkäsimme hyvän yön merkiksi ja ajoin pois pappilan pihasta.
Nousevan auringon ensi säteet värjäsivät taustapeilissäni näkyvän yksinäisen seurakuntapastorin hahmon karmiininpunaiseksi kuin hornan syövereistä nousseen kostajan. Mielessäni välkkyi kirkkaampana kuin koskaan selkeä ajatus, joka oli tehnyt tuloaan jo läpi koko pitkän yön: "minun täytyi saada pikaisesti lasi kylmää maitoa!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti