Heippa vaan kaikki blogini intomieliset tavaajat! Tänään kirjoittelen täältä aurinkoisesta ja etnisiä rytmejä kaikuvasta Namibiasta, jossa olen jo kolmatta päivää työmatkalla kauppaamassa Markkunen Internationalin tuotteita paikallisille heimolaisille ja muille silmäätekeville.
Aamupäivän myyntineuvottelujen jälkeen oli parisen tuntia luppoaikaa ja käytin sen hyödyksi tutustumalla paikalliseen kulttuurielämään. Windhoekin laitakaupungilta löytyikin mitä mainioin palsternakkaravintola ja ahdoin kupuni täyteen tuota Aristoteleen aikanaan "Ukkosenjumalten Ambrosiaksi" kutsumaa herkkua. Itse tykkään paistella palsternakkasuikaleita hiljalleen sianihrassa pilkotun salottisipulin, meiramin ja anjovisraasteen kanssa, mutta namibialainen tapa tuntuu olevan ahtaa koko jötkäle kokonaisena suuhun suoraan pellosta tuotuna. Siihen päälle paikalliset hörppäävät höyryävän kuumaa palmunlehtiviinaa ja koko toimitusta säestää iloinen ja äänekäs rupattelu päivän tapahtumista. Koska oma bantukielen taitamiseni on vielä lapsenkengissään ja saa aikaan tahattoman uhkaavia tilanteita, olen tyytynyt vain huudahtamaan reippaan 'skål, du svarta gubbar!' -toivotuksen aina kun karvas palmuviina huuhtoo palsternakanpalan alas ruokatorveeni muljahtaen mennessään kuin vanha kunnon ystävä, jonka tiedän pian näkeväni vielä uudelleen.
Lounashetken jälkeen suuntasin kulkuni pitkin Windhoekin sivukatuja ja tutustuin muihin paikallisiin tapoihin. Tuokion istuin vanhan apinanleipäpuun katveessa pelaten myllyä vanhan espanjalaisen everstin kanssa, hän oli jäänyt Namibiaan buurilaissotien jälkeen kasvattamaan hamstereita ja oli nyt ansaitulla eläkkeellä. Suuren kamelinlannasta rakennetun tsasounan liepeillä puolestaan kohtasin hilpeän seurueen, joka tanssi perinteisiä namibialaisia tansseja ohikulkijoiden iloksi. Hymyillen ottivat matkalaisenkin mukaan "jatsaamaan" ja kyllähän siinä aikamoinen hiki pukkasikin kun voimakkaat mustat käsivarret heittelivät minua ilmaan kansantanssin pyörteissä. Iloisia velikultia nämä paikalliset!
Nyt palasin hotellille lepäämään. Kohtapuoliin olisi edessä vierailu suurlähetystössä, jonne ovat tilaamassa meiltä uusia nikkelilusikoita. Illan suussa olisikin alustavasti paluu Suomeen, vaikka kyllähän täällä Afrikaanien maassa olisi viettänyt vielä päivän jos toisenkin. Monihan ei tiedäkään, että omissa suonissankin virtaa hitunen afrikkalaista verta - äitini isoäiti nääs oli aikanaan lähetyssaarnaajana Addis Abebassa ja palasi sieltä kantaen sisällään rakkautensa hedelmää, jonka hänelle oli antanut paikallinen sokerileipuri erään vauhdikkaan basaarivierailun päätteeksi. Sitä kautta minuunkin on kantautunut hippunen tuon ikiaikaisen mantereen mystiikkaa, ja ehkäpä myös kasvoiltani voi havaita hitusen vaikutteita tuolta ihmisen alkukodista.
perjantai 30. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Haarapääskyt
Kuinka moni meistä onkaan koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan haarapääskyjä? Itsellenikään eivät moiset luontokappaleet ole olleet juurikaan muita kuin lystikkäännäköisiä luontoäidin irvikuvia ja viheliäisiä tihutyöläisiä kaalimaalla. Vaan tulipa tuossa kun iltasella olin ojan pientareella passissa ja napsin noita kiusallisia höyhenen peittämiä pirulaisia alas puista vanhalla Maximillani, mieleen että eikö vaan niilläkin onnettomilla ole joku tarkoitus tässä luomakunnassamme?
Siltä siunaamalta hyppäsin pyörän selkään ja kiirehdin ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion tiluksille Ahvenlammille iso kasa alas ammuttuja haarapääskysiä taskuissani. Tapasin tuon iäkkään kirkonmiehen hänen kartanonsa pihamaalta etunojapunnerruksia tekemästä ja kun riuhdoin häntä jaloilleen, tunnisti Juhani minut ja leveä hymy kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen ja viskinpolttamalla äänellään hän lausui: 'Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!'. Kyyneleet valuivat pitkin Mäkikallion noen tahrimia poskia, kun hän kaappasi minut karhumaiseen syleilyyn ja rutisti minua täynnä jälleennäkemisen riemua, mikä oli hieman outoa, olimmehan vasta samaisena aamuna käyneet yhdessä torilla tiirailemassa typyköitä.
Ehkä kerron teille joskus, kuinka alkujaan tapasin Juhani Mäkikallion, mutta se on sen verran pitkänsorttinen legenda, että jääkööt toiseen kertaan. Tällä kertaa astelimme yhdessä tuumin sisälle pappilaan ja Juhani laittoi ukonputkiteen tulille ja istahdimme tuvan penkille turisemaan. Pikaisimmat kuulumiset vaihdettuamme (tuli ilmi että syy miksi olin tavannut Juhanin etunojapunnerrusten parista, johtui hänen treenistään seurakunnan jokavuotisiin painimittelöihin) nostin kissan - tai tässä tapauksessa haarapääskyt - pöydälle. Juhanin verestäviin silmiin syttyi kerrassaan eläimellinen himo kun kasa taskuissa muhjautunutta veristä höyhenmassaa lävähti pöytään. 'Kuinka hyvä nähdä noin monta haarapääskyn raatoa, rakas toverini Pete!' - huudahti Juhani ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin hänen rohtuneita huuliaan.
Teepannu vihelsi ukonputkiteen valmistumisen merkiksi ja Juhani kaatoi meille höyryävän kuumat kupit tuota mainiota luomujuomaa. Komeron perältä löytyi nippu kuivattuja Wilhelmiinoja ja siinä teetä hörppiessämme ja keksejä jauhaessamme tulin kysyneeksi Juhanilta asian, jonka takia olin pappilaan saapunut: "Juhani, osaatko kertoa mikä tarkoitus luomakuntamme osana on haarapääskyillä?"
"No helevetistäkö minä tiedän!!?!?!" huusi Juhani naama punaisena ja Wilhelmiinan rippeiden roiskuessa pitkin kasvojani. Voi että meitä sitten nauratti!
Siltä siunaamalta hyppäsin pyörän selkään ja kiirehdin ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallion tiluksille Ahvenlammille iso kasa alas ammuttuja haarapääskysiä taskuissani. Tapasin tuon iäkkään kirkonmiehen hänen kartanonsa pihamaalta etunojapunnerruksia tekemästä ja kun riuhdoin häntä jaloilleen, tunnisti Juhani minut ja leveä hymy kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen ja viskinpolttamalla äänellään hän lausui: 'Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!'. Kyyneleet valuivat pitkin Mäkikallion noen tahrimia poskia, kun hän kaappasi minut karhumaiseen syleilyyn ja rutisti minua täynnä jälleennäkemisen riemua, mikä oli hieman outoa, olimmehan vasta samaisena aamuna käyneet yhdessä torilla tiirailemassa typyköitä.
Ehkä kerron teille joskus, kuinka alkujaan tapasin Juhani Mäkikallion, mutta se on sen verran pitkänsorttinen legenda, että jääkööt toiseen kertaan. Tällä kertaa astelimme yhdessä tuumin sisälle pappilaan ja Juhani laittoi ukonputkiteen tulille ja istahdimme tuvan penkille turisemaan. Pikaisimmat kuulumiset vaihdettuamme (tuli ilmi että syy miksi olin tavannut Juhanin etunojapunnerrusten parista, johtui hänen treenistään seurakunnan jokavuotisiin painimittelöihin) nostin kissan - tai tässä tapauksessa haarapääskyt - pöydälle. Juhanin verestäviin silmiin syttyi kerrassaan eläimellinen himo kun kasa taskuissa muhjautunutta veristä höyhenmassaa lävähti pöytään. 'Kuinka hyvä nähdä noin monta haarapääskyn raatoa, rakas toverini Pete!' - huudahti Juhani ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin hänen rohtuneita huuliaan.
Teepannu vihelsi ukonputkiteen valmistumisen merkiksi ja Juhani kaatoi meille höyryävän kuumat kupit tuota mainiota luomujuomaa. Komeron perältä löytyi nippu kuivattuja Wilhelmiinoja ja siinä teetä hörppiessämme ja keksejä jauhaessamme tulin kysyneeksi Juhanilta asian, jonka takia olin pappilaan saapunut: "Juhani, osaatko kertoa mikä tarkoitus luomakuntamme osana on haarapääskyillä?"
"No helevetistäkö minä tiedän!!?!?!" huusi Juhani naama punaisena ja Wilhelmiinan rippeiden roiskuessa pitkin kasvojani. Voi että meitä sitten nauratti!
maanantai 19. syyskuuta 2011
Sadepäivän muistoja
Tänään Jämsän taivaalta ryöppysi valtavasti vettä, kun aamulla heräsin ja katselin höyryävä alruunatee kädessäni kuistiltani avautuvaa lohdutonta näkymää. Oli kuin koko taivaankansi olisi maalattu teräksenharmaaksi jonkun myöhäisimpressionistisen taiteilijan voimaa sykkivin siveltimenvedoin ja ainoastaan himmeä kajastus jossain kaukana pilviverhon takana kertoi auringon epätoivoisista yrityksistä lähettää lämmittävät säteensä ihmis-, eläin- ja kasvikunnan iloksi.
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Peukalonpään kokoisten sadepisaroiden rummuttaessa kuistin vanerikattoa siemailin teetäni ja oikaisin pitkäkseni verannalle. Kostean puun kosketuksessa oli jotain perin rauhoittavaa ja siinä kuunnellessani veden rytmikästä leikkiä yläpuolellani, alkoi tajuntani virta kuljettamaan minua kohti ihmiskunnan alkuhämärää ja lukuisat mielikuvitukselliset visiot alkoivat tulvimaan mieleeni kuin jokin ehtymätön ja selittämätön aivojen geysir.
Mieleeni tulvahti samankaltainen syksyinen päivä vuonna 2005, jolloin ystäväni ja aatetoverini Vesan kanssa olimme polkupyörävaelluksella Ylistaron Ähläkkilän kylässä ja vietimme levottoman yön hätäisesti kyhäämässämme laavussa. Sade oli tuolloinkin kova, ja sen pauhu tuntui lyövän korvamme lukkoon ja tuulen puhaltaman veden pirskoessa kasvojamme kuin luonnon suuri painepesuri. Siinä luonnonvoimien keskellä tuntui olo paljon pienemmältä kuin nyt omalla tukevalla kuistilla. Jossain välissä puhaltava myräkkä kaatoi laavumme nurin ja istuimme toisistamme turvaa hakien siinä pienessä maakuopassa sateen kastellessa kehomme kauttaaltaan ja lantioidemme pienimmänkin liikkeen työntävän mutavelliä housuihimme aina kun liikahdimme.
Silloin tulimme keksineeksi että olisi viisainta kaivautua kokonaan maahan. Vesa oli nuorempana opiskellut geometriaa, ja täten hän uskoi olevansa erinomainen maaperän tuntija. Hänen mukaansa muinaiset masai-alkuasukkaat tapasivat useastikin suojautua luonnonilmiöiltä hautautumalla maahan. Toki heidän tapauksessaan uhkaava luonnonvoima oli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hiekkamyrsky, mutta Vesan alettua jo kuumeisesti kauhomaan mutaista maata suurilla kourillaan, katsoin parhaaksi noudattaa hänen ideaansa mukisematta.
Työ oli vallitsevista sääolosuhteista johtuen perin hankalaa, sillä sade työnsi uutta liejua kuoppaan melkein sitä mukaa kun saimme kauhottua entistä pois. Lopulta, lähes päättymättömältä tuntuvan urakan jälkeen, oli kuoppa tarpeeksi suuri jotta pystyimme käymään makaamaan päälletysten sen pohjalle. Vesa ohjeisti minut kuopan pohjalle ja asettui itse pitkäkseen päälleni. Vapaalla kädellään hän kauhoi ympäröivää mutaa päällemme ja lopulta saikin meidät lähes kauttaaltaan sen alle. Ympärillä sade ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä ja pakokauhu alkoi jo vallata yleensä niin vahvaa mieltäni. Vesa kuitenkin varoitti minua pysymään paikallani mitä tahansa tapahtuisikin. Peloissani päätin totella ja painauduin yhä syvemmälle kuoppaan.
On mahdotonta sanoa, kuinka kauan sade jatkui sillä sen korviahuumaava pauhu ja sieraimiini tunkeutuva kuravelli saivat ajan tajun hämärtymään täysin. Montun pohjalle kertyvä vesi alkoi tekemään hengityksen vaikeaksi ja Vesan paino päälläni tuntui lisääntyvän minuutti minuutilta. Myös Vesa tuntui olevan tuskissaan, ja uskon pakokauhun tunteiden riepotelleen häntä, sillä hän ei malttanut pysyä aloillaan vaan kiemurteli jatkuvasti huohottaen raskaasti, nousematta kuitenkaan missään vaiheessa pois kuopasta.
Tunnit kuluivat ja vaivuin useita kertoja tajuttomuuden porteille, herätäkseni ainoastaan yläpuoleltani kuuluviin voihkaisuihin ja rytmikkäisiin töytäisyihin joilla Vesa jälkikäteen kertoi yrittäneensä saada minua hereille. Minun täytyy olla hänelle kiitollinen, sillä lopulta Vesa kampesi itsensä jalkeille ja noustessani kuopasta uupuneena ja mutaisena huomasin sateen lakanneen ja pilviverhon väistyneen auringon paahtavan kuumuuden tieltä. Tällaisella alkukantaisella tavalla olimme selviytyneet luonnon meille heittämästä kurimuksesta ehjin nahoin!
Nyt sade rummuttaa kuistini kattoa ja alruunateeni alkaa jäähtyä kupin pohjalle. Pihan toisella puolella ladossa, Einari-lammas määkii aamuateriaansa ja itään päin antavalla pellolla naapurin Ensio kyntää traktorillaan suurta vallia tonttiemme välille. Sade putoaa taivaalta yhtä loppumattoman oloisena virtana kuin äskenkin, mutta nyt on aika lopettaa vanhojen muistelu, kietoutua mummin vanhaan kamelinnahkatakkiin ja kiiruhdettava viemään Einarille aamusylttyä. Iloista sadepäivää kaikille, ja muistakaa - vaikka luonnon voimat joskus mylläävätkin ympärillämme apokalyptisessa mittakaavassa - auttaa ihmisen neuvokkuus ja ystävien tuki meidät aina takaisin auringon paisteeseen!
Kuva: Kautta aikain on ihminen hakenut suojaa mudastaEinari-lampaan outo tapaus
Kautta vanhan isosisäni Alois Markkusen vaalenneiden luiden, onpahan jo aimo tovi vierähtänyt sitten viimeisimmän blogimerkintäni. Ihan sydämestä kylmää kun mietin kuinka rutkasti aikaa on kulunut siitä kun viimeksi naputtelin ajatuksiani näille sivuille.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
"Fjedor Cumpuy: Ruijanpallaat leikkisillä" / akryylityö 1800-luvultaTästä juontuikin mieleeni into päivittää blogiani saman tien. Toivottavasti muistan jatkossakin olla aktiivinen sen suhteen, ja toivottavasti saamani palaute tulee suoraan sydämestä tai muista elimistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)