Kautta vanhan isosisäni Alois Markkusen vaalenneiden luiden, onpahan jo aimo tovi vierähtänyt sitten viimeisimmän blogimerkintäni. Ihan sydämestä kylmää kun mietin kuinka rutkasti aikaa on kulunut siitä kun viimeksi naputtelin ajatuksiani näille sivuille.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
Kevään 2009 aikana elämääni vaikutti muutama kovin dramaattinen ja aikaavievä käänne, mieleenpainuvimpina ehkäpä vihamielisten mormonisaarnaajien järjettömät attentaatit epäjumalana pitämäänsä maitolaituriani kohtaan ja naapurini Ension katala temppu räjäyttää lietelastissa ollut säiliö pihatielläni keskellä kirkasta päivää (onnekkaan sattumuksen kautta viimeksi mainittu tapaus sattui kylläkin eliminoimaan ensimmäisen). Nuo vavisuttavat tapahtumat saivat minut unohtamaan blogini kirjoittamisen tyystin ja niinpä parikin vuotta ehti vierähtää sukkelasti kuin rypsiöljyyn kastettu kuusenpahka pitkin pyhähousujen lahjetta.
Vaan tapahtuipa tässä aivan männä päivinä perin merkillinen tapahtumaketju, joka sai minut havahtumaan blogittomasta elämästäni ja tarttumaan jälleen näppäimistöön tarinointi mielessäni. Onhan toki niin, että silloin kun elämä aukaisee narahtaen mysteerien arkkunsa, olisi sangen ajattelematonta olla jakamatta tietoa tapahtuneista toisille.
Mainitsemani tapahtumasarja lähti liikkeelle viime perjantaina niinkin mitättömältä kuulostavasta asiasta kuin varpaankynsien leikkaamisesta. Vaikka olen toki aiemminkin kokenut perin ikäviä seuraamuksia tämän näennäesen viattoman pikku askareen parissa (kts. aiemmat blogimerkinnät), oli perjantainen kynsienpilkkomistuokio niitä elämän pikku hetkiä, joita ei sen suuremmin edes tule valmistelleeksi ja silti ne tuottavat parhaimmillaan lähes euforisen tilan pitkäksi aikaa.
Siinä kynsiäni leikatessa huomasin vasemman jalan pikkuvarpaani sojottavan hullunkurisesti suoraan ylöspäin kuin jonkin muinaisen jumalan kaiken tuomitseva sormi. Tarkemmin tutkiessani havaitsin koko varpaan olevan kosketusarka ja turvonneen lähestulkoon paistetun retiisin kaltaiseksi niin koonsa kuin värinsäkin puolesta! Leukani roikkui auki kuin pahaisella vähäpojalla ja tunsin epämääräistä heikotusta; niin hämmentävää oli katsella tuota varvasta jonka punainen sävy toi mieleeni kevään 1987 jolloin sain vappumarssilla pahasti päihini simasta juopuneelta politrukilta.
Muistin kuitenkin aikanaan polydaktyliaa sairastaessani lukeneeni moisten varpaalle epäominaisten ominaisuuksien viittaavan koko pikku ystävän olevan murtunut ja saman tien mieleeni tulvahtaneet esi-isäni Aloisin perintöraamatun takakansiin raapustamat ohjeet lääkitä murtuneita luita villakääreellä saivat minut kiiruhatmaan pihan poikki latoon lemmikkilampaani Einarin karsinalle.
Vaan ladossapa minua kohtasi uusi yllätys joka sai minut unohtamaan varpaani kohtalon saman tien! Rynnätessäni kuin raivotautisesti kuolaten keritsimet kourassa latoon, havaitsin heti että jokin oli vialla. Niin monesti minutkin uneen tuudittanut lannan ja kerosiinin tuoksu leijaili ladossa kuin ennenkin, sekoittuen edellisviikolla hiiva-sinappiöljyyn marinoitumaan laittamieni artisokkien pakahduttavaan aromiin. Auringonvalon säteet väreilivät leppeästi sisään eteläseinän vanhasta ikkunasta ja lasimaalauksen kerubit ja tontut tervehtivät minua kesken irvokkaiden toimiensa kuten aina ennenkin. Mutta Einarin karsina... se oli tyhjä!
Tiivistetysti loppupäivän toimet kerratakseni, etsin toki Einari-lammasta pitkään ja hartaasti, mutta lantaan painautuneita jälkiä ja karsinan lukitussalpoja tutkimalla tulin siihen tulokseen, että Einari ei ole millään tapaa kyennyt itse pakenemaan aitauksestaan kuten hän on joskus tehnyt. Etsin ja huolehdin asiasta koko illan, kunnes lopulta liiallisen itkemisen, konjakin ja nokkoshauteiden tuoma väsymys tuuditti minut uneen.
Seuraavana aamuna ilma oli sateinen ja heräsin viluissani maakellariin vievän polun varresta märkien nokkosten keskeltä. Vedin housut takaisin jalkaani ja palasin vikkelästi talolle. Juuri kun olin astumassa sisälle ovesta, tulin kuin kohtalon oikusta kääntyneeksi kannoillani ja suunnistin latoon. Ovi avautui narahtaen ja huomasin tuijottavani karsinassaan tyytyväisenä istuvaa Einaria suoraan saparoon!
Missä Einari oli ollut, tai miten hän oli palannut, on yhä suuri mysteerio minulle. Mitään merkkejä kenenkään ulkopuolisen käynnistä ladossa ei näkynyt eikä myöskään Einarissa ollut mitään epätavallista. Silti... kun katson häntä silmiin, tuntuu kuin niihin olisi tullut asumaan jokin aiempaa suurempi älykkyys. Sunnuntaina luodessani ladossa lantaa tai käännellessäni artisokkia marinadissaan tunsin kuinka Einarin katse porautui selkääni kuin jääkaira saavilliseen laardia. Jokin tuossa eläimessä saa niskavillani nousemaan pystyyn... toisaalta hän on yhä se sama rakas ystäväni jonka kanssa olen kokenut monet ihmeelliset seikkailut. Mutta minkä seikkailun Einari koki perjantain ja lauantain välillä - se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
---
Tässä olen kummastellut noita viikonlopun sattumuksia siinä määrin että olen alkanut tuntea palavaa halua kertoa niistä jollekin. Jossain välissä muistin vanhan kulinaristitoverini "Sande" Iso-ahon joskus maininneen minulle kuinka hän oli joskus sattunut epähuomiossa lukemaan blogiani ja kuinka sen vaikutus häneen oli ollut hyvin samankaltainen kuin vastapyydetyn ruijanpallaksen mätkähtäminen päin naamaa kesken polkupyörämatkan jyrkimmän ylämäen.
"Fjedor Cumpuy: Ruijanpallaat leikkisillä" / akryylityö 1800-luvultaTästä juontuikin mieleeni into päivittää blogiani saman tien. Toivottavasti muistan jatkossakin olla aktiivinen sen suhteen, ja toivottavasti saamani palaute tulee suoraan sydämestä tai muista elimistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti