Heippa hei, kaikki blogiani lukevat pääjalkaiset ystäväni! On jo kotvanen kiepsahtanut edellisestä blogimerkinnästäni, mutta älkää pitäkö minua jotenkin huonona ihmisenä tämän johdosta. Totuus on nimittäin se, että olin viime kerralla kirjoittamaan alkaessani voimakkaassa perunarutossa ja en pystynyt ajattelemaan selkeästi. Tämän vuoksi näppäimistöni pystyi suoltamaan ainoastaan haikurunoutta, mikä käsitteli pääosin jalkasientä, menneiden aikojen ETYK-kokouksia sekä länsi-uusimaalaista nahkurin kisälliä Leena Ö:tä, jonka kanssa harrastin kesällä -93 monena viikonloppuna kielillä puhumista ja seiväskävelyä. En usko, että nämä aiheet kiinnostavat blogini lukijoita pienimmissäkään määrin.
Mutta nyt on aika koittanut uuden blogitekstini pärähtää eetteriin. Eetteristä muistuikin mieleeni se kerta, kun yritin valmistaa dehydratoimattomasta teollisuuseetteristä, grahamjauhoista ja melassista pähkinävoita mutta päädyin prosessin kuluessa usean tunnin narkoosiin, jonka aikana minulta oli viety sekä lompakko että myöskin ylpeyteni. En kuitenkaan usko, että blogini lukijoita kiinnostaa tämäkään pitkähkö ja kiusallinen tarina.
Siispä aloitetaan blogi puhtaalta pöydältä. Tosin ei niin puhtaalta, kuin millaiseksi kiillotin nuorena kesätyöläisenä Rymättylän nimismiehen ruokapöydän, sillä siitä tapauksesta minulla on paljon ahdistavia, joskin katkeransuloisia muistoja. Kävi nimittäin niin köpelösti, että päätin nopeuttaa tuon ajan patinoiman massiivipyökkisen huonekalun puhdistamista nestemäisen rikkidioksidin avulla. Tämä petollinen aine kuitenkin reagoi yllättävän voimallisesti nimismiehen ruokasalin angorakarvaisen kokolattiamaton kanssa ja sai aikaan varsin näyttävän kemiallisen reaktion, jonka vuoksi koko kortteli oli päiväkausia höyryn peitossa ja eksyin kotimatkalla aivan muualle kuin minne minun olisi pitänyt. Vaan taaspa liihottelevi ajatukseni aihepiireihin, joista blogini kuluttajat eivät välitä tuon taivaallista joten jätetäänpä tämä tarina tähän.
Menkäämme lopulta suoraan asiaan. Tällainen ajatusten karkailu ei ole minulle mitenkään tyypillistä ja pyydän sitä tässä vaiheessa anteeksi. Asian vierestä puhuminen voi saada huolestuttaviakin mittasuhteita joten lienee parasta pysytellä blogin ytimessä jottei käy samalla tapaa kuin ystävälleni, seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle, joka viime vuoden kirkolliskokouksessa aikaansai jonkinsortin kansainvälisen selkkauksen alkaessaan kesken budjettiesitysten leikkelemään omia varpaankynsiään, jotka hänellä tuppaavat kasvamaan mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Tässähän ei välttämättä olisi ollut muuten mitään ongelmaa, mutta sattuipa niin ikävästi että Juhanin vasemman jalan ukkovarpaan kynsi oli ottanut jonkin kohtalon oikun kautta Konevitsan vanhan luostarin perustaja Arkkimandriitta Euripideen hahmon ja kun vieraana olleet konevitsalaiset flagellanttiveljet sattuivat huomaamaan Juhanin leikkaavan kynnen napakasti poikki suurilla valurautasaksillaan, pöyristyivät ja tulistuivat he keleksiään myöten.
En ikinä unohda sitä yötä kun kirkoltaan pää kolmantena jalkana kirmannut Juhani kolkutti kauhuissaan oveeni ja avatessani sen lausui pahaenteiset sanansa: ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete! Meidän täytyy hetimiten aseistautua ja teljetä itsemme kellariin - valmiina taistelemaan viimeiseen asti!”
Mutta nythän minä taas eksyn aiheesta, aivan sivupoluille. Lienee parempi lopettaa blogin kirjoittamisen yrittäminen tähän, koska ajatukseni hairahtuvat koko ajan tuollaisille, lukijoita kiinnostamattomille sivuladuille. Palatkaamme asiaan seuraavalla kerralla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti