Hei kaikki! Toivottavasti elämä löytää teidät hymy karheilla kasvoillanne ja lämmin tuntemus housuissanne.
Löysin arkistoistani vuosina 2003-2004 kotisivuilleni kirjoittamiani unikuvauksia. Julkaisen nämä tekstit muokkaamattomina täällä, sillä ken unen voi kesyttää hän voi uneksua ikänsä.
Nauttikaa,
-Petri
Näillä sivuilla pidän päiväkirjaa näkemistäni unista. Sivujen käyttäjät voivat siten tutustua kertomuksiini ja samaistua niihin. Ehkä niistä voi löytää lohtua arkeen, jännitystä elämään ja syyn ryhtyä rappio-alkoholistiksi
Olen nähnyt unia niin kauan kuin jaksan muistaa. Ne ovat kuin toinen ulottuvuus - maailma, joka on tässä ja nyt mutta silti jossain kaukana tajunnan tuolla puolen. Onko olemassa portti ylittää tuo unen ja valveen raja? Kuinka voin tulla yhdeksi unen olioiden kanssa?
Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin toivon löytäväni vastauksen kaukana unen sylissä.
Nuku, ystäväni, ja elä uneni kanssani.
18.11.2003
UNI PUTKIRADIOSTA
Yöllä
Unessani havahduin yhtäkkiä pienestä hyvin arvokkaan näköisestä huoneesta. Huoneen ikkunan edessä oli jykevän kokoinen ja vanhanaikainen tammipöytä jolle oli jonkun ateria jäänyt kesken mutta mikä erikoisinta: näytti siltä kuin ateriaan ei olisi koskettu yli 50 vuoteen. Viereisellä seinällä seisoi suunnaton kirjahylly täynnä sota- ja historiakirjoja. Vastapäätä oli kallis tummanruskea nahkasohva jonka vasemmassa päädyssä istui posliininen pelle ilkeä virne naamallaan minulle hymyillen ja sen vieressä lehti joka oli ihan kuin jätetty kesken lukematta. Mikä oli saanut ihmiset lähtemään näin kiireellä pois täältä?
Huoneen oven vieressä oli pieni pöytä jonka päällä olevaan esineeseen katseeni kiinnittyi. Pöydällä oli vanha putkiradio joka oli suuren pölykerroksen peitossa niin kuin myös koko muu huonekin. Ajattelin uteliaisuuttani kokeilla josko vanha radio vielä suostuisi käynnistymään. Kurkotin radion takaa johtoa mutten yltänyt siihen joten jouduin siirtämään pöytää irti seinästä jotta saisin johdon käsiini. Tämä teko oli kuitenkin suuri virhe nimittäin radio oli peittänyt seinässä olevaa suurta reikää josta nyt alkoi virrata suuria matoja huoneseen.
Madot olivat pitkiä ja erittäin ilkeän näköisiä ja ne selvästi yrittivät hyökätä kimppuuni. Onneksi minulla oli mukana jokapaikan viidakkoveitsi jolla pilkoin matoja sitä mukaan palasiksi kun niitä ilmestyi seinän reiästä. Matojen virta kuitenkin kasvoi ja sen vuoksi en enään vähän ajan kuluttua jaksanut taistella vastaan vaan madot alkoivat vyöryä päälleni. Samalla hetkellä äitini huusi ovelta
" Grillimakkara on valmis, syömään" ja sitten minä heräsin!
Huh onneksi se oli taas vain unta vai oliko??
14.01.2004
UNI LANTAKASASTA
Yöllä
Eilen kesti tavanomaista kauemmin vaipua unen rauhoittavaan syleilyyn, johtuen ehkä siitä että olin ilta yhdentoista aikaan juonut kuusi litraa vettä ja syönyt tukevan velliaterian tyhjään vatsaan. Pyöriskelin vuoteessani kuin kuumehorkan riepottelemana ja lakanani kastuivat märäksi hiestäni, jota vellin runtelelma ruumiini tihkui vuoteeseen kuin vuoden -65 Wirst Du Mir Einen Blasen rännin prototyyppi ikään. Jonkin ajan kuluttua en kestänyt enää valveilla oloa ja niinpä iskin pääni voimakkaasti vasten sänkyni puista kulmaa. Autuas tajuttomuus virtasi ruumiseeni ja vaivuin yhä syvemmälle tiedottomuuden tilaan.
Unet saapuivat pian. Huomasin seisovani jonkinlaisella lantakasalla keskellä loputonta suola-aavikkoa. Missään päin ei näkynyt minkäänlaista elämää ja mietinkin pääni puhki, mistä lantakasa on mahtanut saada alkunsa. Laskeuduin vatsalleni ja liu'uin alas kasan päältä. Pehmeä lanta hyväili kehoani ja tunsin suunnatonta mielihyvää. Hetken kuluttua tömähdin kivuliaasti suola-aavikon vaaleaan pintaan. Nousin jaloilleni ja huomasin, että horisontissa alkoi siintää jotakin suurta ja vaaleanpunaista. Kauhu valtasi minut, kun huomasin että hahmo alkoi ottaa yrityksemme seurakuntapastori Juhani Mäkikallion muotoa ja kasvaa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Mistä tämä luonnoton kasvu oli saanut alkunsa, mietin, Juhanin hahmon kohotessa täyttämään koko taivaankannen.
Yritin paeta jonnekin, mutta mitään piilopaikkaa ei ollut näkyvissä. Ainoastaan valtava lantakasa kohosi vierelläni kuin ikiaikainen vuori, ja hädissäni päätin juosta sen taakse piiloon. Juhanin hahmo oli nyt kasvanut täyteen mittaansa ja pimensi koko auringon. Korkeuksista pastorin läpitunkevat silmät tähysivät alas ja tajusin pian että hän tarkkaili lantakasaa. Hetkenä minä hyvänsä minut huomattaisiin! Olin paniikissa ja aloin epätoivon vimmalla kaivautumaan sisälle lantakekoon. Työ oli valtaisa ja epämiellyttävä, mutta lopulta onnistuin ryömimään turvaan kasan sisään, piiloon Juhanin katseelta. Siellä, syvällä lantakasassa, mietin kauhuissani mikä olio olisikaan voinut olla tällä tyhjällä aavikolla niin suuri, että olisi voinut saada aikaan niin ison läjän lantaa.
Vaimea öylätin tuoksu erottui pistävänä lannan seasta.
16.01.2004
UNI HAIKAROISTA
Yöllä
Oli kaunis kesäpäivä ja istuin orapihlajan kannosta valmistamallani
lepotuolillani siemmaillen samalla Hapankaalipirtelöäni ison olkipillin läpi. Lämmin aurinko poltteli ja nipisteli mukavasti käristyneitä varpaitani jotka tuoksuivat erehdyttävästi eiliseltä sienimuhennokselta, jota olin syönyt keskiluokan ravintolassa Parsmenchin kylässä. Päivä oli siis täydellisesti onnistunut nautinto mutta se tuli muuttumaan äkkipikaisesti kuin jäätävä puikko takapuolessa.
Haikarat olivat nimittäin tulleet taas sankoin joukoin.
Aluksi ne peittivät vain pienen osan taivaasta mutta lopulta koko auringonkin oli annettava periksi niiden mahdille. Ne pärisyttivät nokkiaan sotamarssimusiikin tahtiin ja tekivät oloni erittäin epämielyttäväksi ja tästä syystä päästinkin housuuni aimo annoksen hapankaalipirtelöä. Ajattelin ettei oloni olisi voinut olla enään tätä tukalampi mutta sitten Haikarat huomasivat minut ja kaartoivat kolmoishalkovin tehden suoraan minua kohti ja olivat valmiina hyökkäykseen. Ajattelin etten kestäisi tätä enää toista kertaa peräkkäin mutta en tiennyt miten puolustautua pelkkien olkipillin ja lepotuolini voimin. Haikarat lensivät siis päälleni ja alkoivat nokkia minua terävillä nokillaan kuin etsien jotakin. Tajusin verisenä 10 minuutin nokkimisen jälkeen että he olivat kiinnostuneet hapankaalimehusta joten otin housuni jalasta ja heitin ne kauas, mutta tämä määrä mitä olin päästellyt housuuni ei tuntunut riittävän kaikille vaan he tarvitsivat sitä lisää!!!! Otin yhtä haikaraa nopeasti kurkusta kiinni ja tungin tämän nokan suoraan kurkkuuni joka sai aikaan valtavan hyvänolon tunteen mutta myös oksennusreaktion jonka voima oli suunnaton. Oksennukseni määrä oli niin mieletön että siitä riitti jokaiselle haikaralle annos ellei parikin.
Myöhemmin silmissäni sumeni ja aamulla heräsin sängystäni kontio-saapas kurkussani suussani. Mitä oikein oli tapahtunut?
tiistai 28. lokakuuta 2014
tiistai 20. marraskuuta 2012
Petri Markkunen - tornin vanki
Oli vielä hämärää, eikä marraskuisen yön kuura ollut vielä haihtunut pihamaan näivettyneeltä nurmikolta, kun taivalsin halki aamun kostean harmauden vanhalle ulkohuussille jossa jouduin taistelemaan henkeni edestä.
Ei sillä, että minulla ei olisi käytössäni LVI-tekniikan huippua olevaa vesiklosettia asunnossani, eikä sillä että jokin alkukantainen himo vetäisi minua toimittamaan maallisia tarpeitani tuonne isoisäni aikoinaan pystyttämään, rapistuneen punamultamaalin ja kiihkeiden nuoruusmuistojen verhoamaan puuseehen. Olin sen sijaan noussut hyvissä ajoin ylös kartoittaakseni öitäni jo viikon ajan häirinneen tornipöllön liikehdintää.
Otaksuin tuon mulkosilmäisen luonnonoikun uinuvan päivät jossain salaisessa loukossaan ja nousevan aina yön laskeuduttua vainoamaan untani pahaenteisellä läsnäolollaan, ajaen hermoni tiukalle kuin balalaikan kieli ja saaden öistäni piinallisen matkan hornan esikartanoihin. Monta kertaa yössä pystyin kuulemaan otuksen käyskentelevän ikkunani takana lintulaudalla ja kuun valon heijastuessa makuukammarini ikkunaan olin pariin otteeseen havainnut paholaismaisen mustan varjon lentävän sen poikki. En ollut koskaan nähnyt tornipöllöä, mutta mikä muukaan syvyyksien olento voisi tuolla tapaa terrorisoida ihmisen unta?
Tornia pihapiirissäni ei ole sijainnut enää sitten vuoden 2008 surullisen puuhasteluni rakettibensiinin parissa, mutta aprikoin ulkohuussin tappimaisen muodon muistuttavan hivenen verran taruista tuttua Faroksen majakkaa ja tarjoavan täten luontaisen asuinympäristön tornipöllölle. Alois-papan perintömusketti kourassani ja parkkinahkainen sotisopa ylläni päästin huussin ovella niin kovan huudon kuin keuhkoni antoivat myöten ja potkaisin helpotuslaitoksen kiikkerän mäntyoven sisään Youtubesta oppimallani kierrepotkulla. Laukaisin välittömästi varoituslaukauksen kohti huussin istuinta ja vedin oven takanani kiinni.
En ollut kuitenkaan varautunut suljetun, aamuöisen käymälän läpitunkemattomaan pimeyteen ja kirosin mielessäni ratkaisuani jättää taskulamppu pois varustevyöstäni, valiten mieluummin suuren lihanuijan käteni ulottuville siltä varalta että tornipöllö selviytyisi jollain tapaa musketinkuulan osumasta ja kävisi silmilleni koko villipedon voimillaan. Aika tuntui seisovan paikallaan. Hiljaisuus oli yht'äkkiä painostavana ympärilläni ja tunsin hikikarpaloiden valuvan pitkin otsaani. Maistoin suussani veren ja tajusin purreeni huuleeni rynnäköidessäni sisään ulkohuussiin. Musketista kohoava ruudinkatkuinen savu oli pimeydessä näkymätöntä, mutta tunkeutui sieraimiini polttavana ja kuumana. Sydämeni pamppaili kuin riivattuna, sillä tiesin että tornipöllö saattaisi olla aivan vieressäni; verenhimoinen iso päänsä jännittyneenä kuoloniskuun, joka päättäisi Petri Markkusen maallisen vaelluksen esi-isäinsä kivettyneiden jätösten äärelle, ammoin kuolleen suurvaarinsa perintömusketti kädessään. Siinä olisi kyläläisille puhuttavaa.
Tein ainoan kuviteltavissa olevan ratkaisun; pudotin musketin käsistäni ja riuhtaisin lihanuijan vyöltäni. Ryhdyin hakkaamaan huussin sivuseinää paniikin ja selvitymisvietin puristaessa rintaani. Yksi isku, toinen, sitten kolmas ja kolmaskymmenes: ennen pitkää koko tilanne hämärtyi yhdeksi lihanuijan iskujen ja pirstoutuvan puun pyörremyrskyksi. Lopulta kuulin voimakkaan rusahduksen joka toi mieleen lapsuuden lääkärileikit; ja suuri osa huussin länsiseinästä antoi periksi ja kaatui rysähtäen mutaiseen maahan.
Ulkona oli jo aiempaa selvästi valoisampaa ja teräksenharmaa marraskuun aamun valo suodattui kalpeana taivasta hallitsevan pilviverhon läpi. Annoin katseeni kiertää varoen ympäri huussin sisätilaa, kurotin katsomaan kattoparrujen väliin ja kurkistin huussin reikään. Musketinkuula oli pirstonut istuimen laidan pahaan kuntoon, terävät puusäleet törröttivät reiän vierestä kuin ahnaat torahampaat jotka odottivat tilaisuutta pureutua seuraavan vierailijan hädästä pakahtuvaan lihaan. Tässä ei tulisi hetkeen istuttua. Tornipöllöä ei näkynyt missään. Olin yksin.
Oliko tornipöllö edes koskaan käynytkään tuossa rauhallisuuden pyhätössä vai oliko se livahtanut jotain kautta karkuun nähdessään minun lähestyvän huussia musketti kourassa? Hoiperrellessani lopen uupuneena ulos tuosta isoisänaikaisesta mukavuuslaitoksesta rupesin miettimään mistä sain koko ajatuksen tornipöllöstä päähäni. Olihan se voinut olla varpunenkin.
Ei sillä, että minulla ei olisi käytössäni LVI-tekniikan huippua olevaa vesiklosettia asunnossani, eikä sillä että jokin alkukantainen himo vetäisi minua toimittamaan maallisia tarpeitani tuonne isoisäni aikoinaan pystyttämään, rapistuneen punamultamaalin ja kiihkeiden nuoruusmuistojen verhoamaan puuseehen. Olin sen sijaan noussut hyvissä ajoin ylös kartoittaakseni öitäni jo viikon ajan häirinneen tornipöllön liikehdintää.
Otaksuin tuon mulkosilmäisen luonnonoikun uinuvan päivät jossain salaisessa loukossaan ja nousevan aina yön laskeuduttua vainoamaan untani pahaenteisellä läsnäolollaan, ajaen hermoni tiukalle kuin balalaikan kieli ja saaden öistäni piinallisen matkan hornan esikartanoihin. Monta kertaa yössä pystyin kuulemaan otuksen käyskentelevän ikkunani takana lintulaudalla ja kuun valon heijastuessa makuukammarini ikkunaan olin pariin otteeseen havainnut paholaismaisen mustan varjon lentävän sen poikki. En ollut koskaan nähnyt tornipöllöä, mutta mikä muukaan syvyyksien olento voisi tuolla tapaa terrorisoida ihmisen unta?
Tornia pihapiirissäni ei ole sijainnut enää sitten vuoden 2008 surullisen puuhasteluni rakettibensiinin parissa, mutta aprikoin ulkohuussin tappimaisen muodon muistuttavan hivenen verran taruista tuttua Faroksen majakkaa ja tarjoavan täten luontaisen asuinympäristön tornipöllölle. Alois-papan perintömusketti kourassani ja parkkinahkainen sotisopa ylläni päästin huussin ovella niin kovan huudon kuin keuhkoni antoivat myöten ja potkaisin helpotuslaitoksen kiikkerän mäntyoven sisään Youtubesta oppimallani kierrepotkulla. Laukaisin välittömästi varoituslaukauksen kohti huussin istuinta ja vedin oven takanani kiinni.
En ollut kuitenkaan varautunut suljetun, aamuöisen käymälän läpitunkemattomaan pimeyteen ja kirosin mielessäni ratkaisuani jättää taskulamppu pois varustevyöstäni, valiten mieluummin suuren lihanuijan käteni ulottuville siltä varalta että tornipöllö selviytyisi jollain tapaa musketinkuulan osumasta ja kävisi silmilleni koko villipedon voimillaan. Aika tuntui seisovan paikallaan. Hiljaisuus oli yht'äkkiä painostavana ympärilläni ja tunsin hikikarpaloiden valuvan pitkin otsaani. Maistoin suussani veren ja tajusin purreeni huuleeni rynnäköidessäni sisään ulkohuussiin. Musketista kohoava ruudinkatkuinen savu oli pimeydessä näkymätöntä, mutta tunkeutui sieraimiini polttavana ja kuumana. Sydämeni pamppaili kuin riivattuna, sillä tiesin että tornipöllö saattaisi olla aivan vieressäni; verenhimoinen iso päänsä jännittyneenä kuoloniskuun, joka päättäisi Petri Markkusen maallisen vaelluksen esi-isäinsä kivettyneiden jätösten äärelle, ammoin kuolleen suurvaarinsa perintömusketti kädessään. Siinä olisi kyläläisille puhuttavaa.
Tein ainoan kuviteltavissa olevan ratkaisun; pudotin musketin käsistäni ja riuhtaisin lihanuijan vyöltäni. Ryhdyin hakkaamaan huussin sivuseinää paniikin ja selvitymisvietin puristaessa rintaani. Yksi isku, toinen, sitten kolmas ja kolmaskymmenes: ennen pitkää koko tilanne hämärtyi yhdeksi lihanuijan iskujen ja pirstoutuvan puun pyörremyrskyksi. Lopulta kuulin voimakkaan rusahduksen joka toi mieleen lapsuuden lääkärileikit; ja suuri osa huussin länsiseinästä antoi periksi ja kaatui rysähtäen mutaiseen maahan.
Ulkona oli jo aiempaa selvästi valoisampaa ja teräksenharmaa marraskuun aamun valo suodattui kalpeana taivasta hallitsevan pilviverhon läpi. Annoin katseeni kiertää varoen ympäri huussin sisätilaa, kurotin katsomaan kattoparrujen väliin ja kurkistin huussin reikään. Musketinkuula oli pirstonut istuimen laidan pahaan kuntoon, terävät puusäleet törröttivät reiän vierestä kuin ahnaat torahampaat jotka odottivat tilaisuutta pureutua seuraavan vierailijan hädästä pakahtuvaan lihaan. Tässä ei tulisi hetkeen istuttua. Tornipöllöä ei näkynyt missään. Olin yksin.
Oliko tornipöllö edes koskaan käynytkään tuossa rauhallisuuden pyhätössä vai oliko se livahtanut jotain kautta karkuun nähdessään minun lähestyvän huussia musketti kourassa? Hoiperrellessani lopen uupuneena ulos tuosta isoisänaikaisesta mukavuuslaitoksesta rupesin miettimään mistä sain koko ajatuksen tornipöllöstä päähäni. Olihan se voinut olla varpunenkin.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
On jälleen aika bloggauksen!
Heippa hei, kaikki blogiani lukevat pääjalkaiset ystäväni! On jo kotvanen kiepsahtanut edellisestä blogimerkinnästäni, mutta älkää pitäkö minua jotenkin huonona ihmisenä tämän johdosta. Totuus on nimittäin se, että olin viime kerralla kirjoittamaan alkaessani voimakkaassa perunarutossa ja en pystynyt ajattelemaan selkeästi. Tämän vuoksi näppäimistöni pystyi suoltamaan ainoastaan haikurunoutta, mikä käsitteli pääosin jalkasientä, menneiden aikojen ETYK-kokouksia sekä länsi-uusimaalaista nahkurin kisälliä Leena Ö:tä, jonka kanssa harrastin kesällä -93 monena viikonloppuna kielillä puhumista ja seiväskävelyä. En usko, että nämä aiheet kiinnostavat blogini lukijoita pienimmissäkään määrin.
Mutta nyt on aika koittanut uuden blogitekstini pärähtää eetteriin. Eetteristä muistuikin mieleeni se kerta, kun yritin valmistaa dehydratoimattomasta teollisuuseetteristä, grahamjauhoista ja melassista pähkinävoita mutta päädyin prosessin kuluessa usean tunnin narkoosiin, jonka aikana minulta oli viety sekä lompakko että myöskin ylpeyteni. En kuitenkaan usko, että blogini lukijoita kiinnostaa tämäkään pitkähkö ja kiusallinen tarina.
Siispä aloitetaan blogi puhtaalta pöydältä. Tosin ei niin puhtaalta, kuin millaiseksi kiillotin nuorena kesätyöläisenä Rymättylän nimismiehen ruokapöydän, sillä siitä tapauksesta minulla on paljon ahdistavia, joskin katkeransuloisia muistoja. Kävi nimittäin niin köpelösti, että päätin nopeuttaa tuon ajan patinoiman massiivipyökkisen huonekalun puhdistamista nestemäisen rikkidioksidin avulla. Tämä petollinen aine kuitenkin reagoi yllättävän voimallisesti nimismiehen ruokasalin angorakarvaisen kokolattiamaton kanssa ja sai aikaan varsin näyttävän kemiallisen reaktion, jonka vuoksi koko kortteli oli päiväkausia höyryn peitossa ja eksyin kotimatkalla aivan muualle kuin minne minun olisi pitänyt. Vaan taaspa liihottelevi ajatukseni aihepiireihin, joista blogini kuluttajat eivät välitä tuon taivaallista joten jätetäänpä tämä tarina tähän.
Menkäämme lopulta suoraan asiaan. Tällainen ajatusten karkailu ei ole minulle mitenkään tyypillistä ja pyydän sitä tässä vaiheessa anteeksi. Asian vierestä puhuminen voi saada huolestuttaviakin mittasuhteita joten lienee parasta pysytellä blogin ytimessä jottei käy samalla tapaa kuin ystävälleni, seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle, joka viime vuoden kirkolliskokouksessa aikaansai jonkinsortin kansainvälisen selkkauksen alkaessaan kesken budjettiesitysten leikkelemään omia varpaankynsiään, jotka hänellä tuppaavat kasvamaan mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Tässähän ei välttämättä olisi ollut muuten mitään ongelmaa, mutta sattuipa niin ikävästi että Juhanin vasemman jalan ukkovarpaan kynsi oli ottanut jonkin kohtalon oikun kautta Konevitsan vanhan luostarin perustaja Arkkimandriitta Euripideen hahmon ja kun vieraana olleet konevitsalaiset flagellanttiveljet sattuivat huomaamaan Juhanin leikkaavan kynnen napakasti poikki suurilla valurautasaksillaan, pöyristyivät ja tulistuivat he keleksiään myöten.
En ikinä unohda sitä yötä kun kirkoltaan pää kolmantena jalkana kirmannut Juhani kolkutti kauhuissaan oveeni ja avatessani sen lausui pahaenteiset sanansa: ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete! Meidän täytyy hetimiten aseistautua ja teljetä itsemme kellariin - valmiina taistelemaan viimeiseen asti!”
Mutta nythän minä taas eksyn aiheesta, aivan sivupoluille. Lienee parempi lopettaa blogin kirjoittamisen yrittäminen tähän, koska ajatukseni hairahtuvat koko ajan tuollaisille, lukijoita kiinnostamattomille sivuladuille. Palatkaamme asiaan seuraavalla kerralla!
Mutta nyt on aika koittanut uuden blogitekstini pärähtää eetteriin. Eetteristä muistuikin mieleeni se kerta, kun yritin valmistaa dehydratoimattomasta teollisuuseetteristä, grahamjauhoista ja melassista pähkinävoita mutta päädyin prosessin kuluessa usean tunnin narkoosiin, jonka aikana minulta oli viety sekä lompakko että myöskin ylpeyteni. En kuitenkaan usko, että blogini lukijoita kiinnostaa tämäkään pitkähkö ja kiusallinen tarina.
Siispä aloitetaan blogi puhtaalta pöydältä. Tosin ei niin puhtaalta, kuin millaiseksi kiillotin nuorena kesätyöläisenä Rymättylän nimismiehen ruokapöydän, sillä siitä tapauksesta minulla on paljon ahdistavia, joskin katkeransuloisia muistoja. Kävi nimittäin niin köpelösti, että päätin nopeuttaa tuon ajan patinoiman massiivipyökkisen huonekalun puhdistamista nestemäisen rikkidioksidin avulla. Tämä petollinen aine kuitenkin reagoi yllättävän voimallisesti nimismiehen ruokasalin angorakarvaisen kokolattiamaton kanssa ja sai aikaan varsin näyttävän kemiallisen reaktion, jonka vuoksi koko kortteli oli päiväkausia höyryn peitossa ja eksyin kotimatkalla aivan muualle kuin minne minun olisi pitänyt. Vaan taaspa liihottelevi ajatukseni aihepiireihin, joista blogini kuluttajat eivät välitä tuon taivaallista joten jätetäänpä tämä tarina tähän.
Menkäämme lopulta suoraan asiaan. Tällainen ajatusten karkailu ei ole minulle mitenkään tyypillistä ja pyydän sitä tässä vaiheessa anteeksi. Asian vierestä puhuminen voi saada huolestuttaviakin mittasuhteita joten lienee parasta pysytellä blogin ytimessä jottei käy samalla tapaa kuin ystävälleni, seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle, joka viime vuoden kirkolliskokouksessa aikaansai jonkinsortin kansainvälisen selkkauksen alkaessaan kesken budjettiesitysten leikkelemään omia varpaankynsiään, jotka hänellä tuppaavat kasvamaan mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Tässähän ei välttämättä olisi ollut muuten mitään ongelmaa, mutta sattuipa niin ikävästi että Juhanin vasemman jalan ukkovarpaan kynsi oli ottanut jonkin kohtalon oikun kautta Konevitsan vanhan luostarin perustaja Arkkimandriitta Euripideen hahmon ja kun vieraana olleet konevitsalaiset flagellanttiveljet sattuivat huomaamaan Juhanin leikkaavan kynnen napakasti poikki suurilla valurautasaksillaan, pöyristyivät ja tulistuivat he keleksiään myöten.
En ikinä unohda sitä yötä kun kirkoltaan pää kolmantena jalkana kirmannut Juhani kolkutti kauhuissaan oveeni ja avatessani sen lausui pahaenteiset sanansa: ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete! Meidän täytyy hetimiten aseistautua ja teljetä itsemme kellariin - valmiina taistelemaan viimeiseen asti!”
Mutta nythän minä taas eksyn aiheesta, aivan sivupoluille. Lienee parempi lopettaa blogin kirjoittamisen yrittäminen tähän, koska ajatukseni hairahtuvat koko ajan tuollaisille, lukijoita kiinnostamattomille sivuladuille. Palatkaamme asiaan seuraavalla kerralla!
maanantai 30. tammikuuta 2012
Oi ihanainen tammikuu!
Hei kaikki ihanat blogini kuluttajat! Näin alkuun haluan toivottaa kaikille oikein lihaisaa uutta vuotta ja rutkasti lämpimiä silavannahkoja tulevalle keväälle. Meillä täällä Jämsässähän on ollut vuodesta toiseen tapana, että tammikuun taittuessa helmikuuksi kerääntyvät kaikki kylän naimattomat tytöt ja naimahaluiset poikamiehet Jämsänjoen pientareille ja aloittavat äänekkäästi solvaamaan toisiaan. Tämä on vuosisatain taakse ulottuva perinne, eikä kukaan tunnu muistavan mistä se on saanut alkunsa mutta ei tarvinne olla suurikaan mystikko päätelläkseen että juovutusjuomilla lie ollut tavan syntyyn oma ansionsa kuten niin moneen muuhunkin tyhjänpäiväiseen nykyajan humputukseen, esimerkiksi kunnallisveroon tai raejuustoon. Ne ovat yhäti olemassa, vaikka kukaan ei tiedä miksi.
Nyt on siitä mukava aika vuodesta, että lunta on tulvinut taivaalta alas ihan valtoimenaan ja minunkin pihapiirini on aivan täynnänsä tuota "enkelten kauraa". Olen ihan päivittäin päässyt toteuttamaan suurinta intohimoani, kolausta, ja aiemmin blogissani kertomani kolien kunnostuspäivä on osoittanut taas tarpeellisuutensa. Siinä oikein sielu lentää kun mehiläisvahattu 'Der Aase' -kola painaa menemään hangessa, singoten lunta parhaimmillaan jopa kuuden metrin korkeuteen. Viekö siinä sitten kola miestä vai mies kolaa, siinäpä vasta pähkinä purtavaksi paatuneimmillekin cashewinystäville!
Jokatammikuiseen tapaan olen myös käynyt kerjuulla. Vaikka tuo tapa onkin valitettavasti jäänyt unholaan sitten 1700-luvun kunnian päivien, on se mielestäni mainio kuitenkin harrastuksena ja ihan vaan hyvän mielen tuojana lähimmäisille. Ennen vanhaan kerjäämiskierroksiin kuului paljon uhkailua ja erilaisia lyömäaseita, mutta nykyään tapaan asian jouduttamiseksi pitäytymään ramman esittämisessä ja tuskallisessa ulvomisessa. Pieni lietteen valelu ylleen ennen kerjuukierrosta auttaa toki asiassa ja jouduttaa suoritusta. Samalla pääsen kätevästi eroon naapurin Ension pihalleni tavan takaa kärräämästä lietteestä. Tänä vuonna kerjuukeikkani sujui oikein hyvin; normaalien korvapuustien ja Hanna-tädin 'kakkujen' lisäksi tuohikonttini täyttyi mm. vanhalla belgialaisella alpakkasatulalla, -76 vm. Ford Datsunin 28-sylinterisellä tähtimoottorilla (alkuperäisvärillä) ja kuppikoon G bikinien yläosalla joista askartelin myöhemmin kivan lampunvarjostimen ystävälleni seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle.
Presidentinvaaleista minun varmastikin odotetaan sanovan sananen jos toinenkin, mutta koska olen kummankin ehdokkaan kanssa vanhoja kavereita, en lähtisi heitä sen tarkemmin vertailemaan. Kummallakin on hyvin vapaamielinen suhtautuminen hapankaaliteollisuuteen ja kummankin kanssa olen lyönyt painiksi nuorempana minkä jäljet vieläkin kuuluvat kumpaisenkin kandidaatin puheenparressa. Toki ystäväni Juhani olisi ykkösvalintani maan johtoon, hänhän oli jo asettua ehdolle mutta katsoi paremmaksi vetäytyä koska hänen puheensa alkoi kuulostamaan ehdokasmaiselle vasta kun hän oli nauttinut kanisterillisen käynyttä sahtia ja lyönyt pajavasaralla polveensa. Koska hänellä ei ole kuin kaksi toimivaa polvea ja niistäkin toinen valmistettu kuttaperkasta, olisi kiertue jäänyt perin lyhyeksi.
No niin, lienee aika lopetella tämänkertainen vuodatus ja käydä lukemaan uutta Kuvalehti Kullervoa, jonka kiertelevä runonlaulaja minulle antoi maksuksi yösijasta vaikka olisin toki ottanut eepoksen vastaan ilman että kiertolaisen olisi tarvinnut viettää tuskainen yö Einari-lampaan karsinassa. Hauskaa alkuvuotta kaikille!
Nyt on siitä mukava aika vuodesta, että lunta on tulvinut taivaalta alas ihan valtoimenaan ja minunkin pihapiirini on aivan täynnänsä tuota "enkelten kauraa". Olen ihan päivittäin päässyt toteuttamaan suurinta intohimoani, kolausta, ja aiemmin blogissani kertomani kolien kunnostuspäivä on osoittanut taas tarpeellisuutensa. Siinä oikein sielu lentää kun mehiläisvahattu 'Der Aase' -kola painaa menemään hangessa, singoten lunta parhaimmillaan jopa kuuden metrin korkeuteen. Viekö siinä sitten kola miestä vai mies kolaa, siinäpä vasta pähkinä purtavaksi paatuneimmillekin cashewinystäville!
Jokatammikuiseen tapaan olen myös käynyt kerjuulla. Vaikka tuo tapa onkin valitettavasti jäänyt unholaan sitten 1700-luvun kunnian päivien, on se mielestäni mainio kuitenkin harrastuksena ja ihan vaan hyvän mielen tuojana lähimmäisille. Ennen vanhaan kerjäämiskierroksiin kuului paljon uhkailua ja erilaisia lyömäaseita, mutta nykyään tapaan asian jouduttamiseksi pitäytymään ramman esittämisessä ja tuskallisessa ulvomisessa. Pieni lietteen valelu ylleen ennen kerjuukierrosta auttaa toki asiassa ja jouduttaa suoritusta. Samalla pääsen kätevästi eroon naapurin Ension pihalleni tavan takaa kärräämästä lietteestä. Tänä vuonna kerjuukeikkani sujui oikein hyvin; normaalien korvapuustien ja Hanna-tädin 'kakkujen' lisäksi tuohikonttini täyttyi mm. vanhalla belgialaisella alpakkasatulalla, -76 vm. Ford Datsunin 28-sylinterisellä tähtimoottorilla (alkuperäisvärillä) ja kuppikoon G bikinien yläosalla joista askartelin myöhemmin kivan lampunvarjostimen ystävälleni seurakuntapastori Juhani Mäkikalliolle.
Presidentinvaaleista minun varmastikin odotetaan sanovan sananen jos toinenkin, mutta koska olen kummankin ehdokkaan kanssa vanhoja kavereita, en lähtisi heitä sen tarkemmin vertailemaan. Kummallakin on hyvin vapaamielinen suhtautuminen hapankaaliteollisuuteen ja kummankin kanssa olen lyönyt painiksi nuorempana minkä jäljet vieläkin kuuluvat kumpaisenkin kandidaatin puheenparressa. Toki ystäväni Juhani olisi ykkösvalintani maan johtoon, hänhän oli jo asettua ehdolle mutta katsoi paremmaksi vetäytyä koska hänen puheensa alkoi kuulostamaan ehdokasmaiselle vasta kun hän oli nauttinut kanisterillisen käynyttä sahtia ja lyönyt pajavasaralla polveensa. Koska hänellä ei ole kuin kaksi toimivaa polvea ja niistäkin toinen valmistettu kuttaperkasta, olisi kiertue jäänyt perin lyhyeksi.
No niin, lienee aika lopetella tämänkertainen vuodatus ja käydä lukemaan uutta Kuvalehti Kullervoa, jonka kiertelevä runonlaulaja minulle antoi maksuksi yösijasta vaikka olisin toki ottanut eepoksen vastaan ilman että kiertolaisen olisi tarvinnut viettää tuskainen yö Einari-lampaan karsinassa. Hauskaa alkuvuotta kaikille!
torstai 1. joulukuuta 2011
Vierailu Ahvenlammin Pappilassa
Ahvenlammin pappilan massiivinen tammiovi kumahteli pahaenteisesti nyrkkini takoessa sen pintaan rytmikästä kolkutusta. Ränsistyneistä ovenkarmeista ropisi kasvoilleni kuivunutta maalia ja aina tuollaisen lastun osuessa avonaisena olevaan suuhuni, tunsin asbestin makean aromin kielelläni. Luoja tietää, kuinka kauan hakkasin oven ajan patinoimaa pintaa, sillä kuten tavallista, jokin Ahvenlammin pappilan tiluksilla sai ajan ja paikan tajun vääristymään, aivan kuin paikkaa asuttaneiden entisaikojen kirkonmiesten levottomat henget yhä väijyisivät kulkijaa kartanon seinien sisäpuolella ja hoitamatonta pihamaata reunustavien mustaviinimarjapensaiden käyristyneiden oksistojen mittaamattomissa syövereissä.
Jossain vaiheessa rystysiäni alkoi pakottaa jatkuva koputtaminen ja istahdin uupuneena portaille lepuuttamaan kivistävää kättäni. Selittämätön painostava läsnäolo, jota olin tuntenut heti pappilan tiluksille astumisestani lähtien tuntui tiivistyvän yhä voimakkaammaksi ja tunsin sisuskaluissani selittämätöntä kauhua. Juuri kun olin aikeissa nousta ylös poistuakseni paikalta, avautui kartanon suuri muinainen ovi takanani ja suuret, läikikkäät, paksusankaisten silmälasien kehystämät kasvot työntyivät hymyillen esille oven raosta. ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!” lausahti ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallio turvonneiden huuliensa lomasta ja ojensi arjen työn kovettaman kätensä ystävälliseen tervehdykseen ”Anteeksi että jouduit odottamaan, olin kakalla”.
Juhani kutsui minut sisälle pappilaan ja ohjasi minut istumaan salongin kutunnahkaiselle nahkasohvalle, jonka ikää olimme joskus arvuutelleet tulematta muuhun tulokseen, kuin että sohvan täytyi sijainneen paikallaan jo ennen pappilan rakentamista sillä sen koon vuoksi sitä olisi ollut mahdotonta liikuttaa sisään edes rakennuksen mahtavista ovista.
Iäkäs seurakuntapastori oli sytyttänyt huoneen takkaan tulen ja lämpöisesti ritisevät lieskat loivat kodikasta tunnelmaa salonkiin. ”Poltan tässä monesti myös vanhoja autonrenkaita, mutta nyt ne ovat loppu” lausui Juhani ja heitti liekkeihin vanhan tahriintuneen muovimaton joka leimahti heti saman tien liekkeihin ja sai vanhan pastorin kavahtamaan sähähtäen kauemmaksi. ”Mikäs rakkaan toverini Peten sai tulemaan vierailulle tänne pappilaan?” kysyi Juhani rapsuttaen sulaneen muovin roiskeita uurteisilta kasvoiltaan.
”Tulin hakemaan tuota tänne viime kerralla unohtamaani muovimattoa” vastasin ja tunsin kuinka ääneni petti ja silmäkulmani kostuivat. Juhani kohottautui seisomaan järkyttynyt ilme kasvoillaan ja tuijotimme ääneti toisiamme rätisevän takkatulen luodessa mielikuvituksellisia varjoja salongin antiikkisille seinämille.
Jossain vaiheessa rystysiäni alkoi pakottaa jatkuva koputtaminen ja istahdin uupuneena portaille lepuuttamaan kivistävää kättäni. Selittämätön painostava läsnäolo, jota olin tuntenut heti pappilan tiluksille astumisestani lähtien tuntui tiivistyvän yhä voimakkaammaksi ja tunsin sisuskaluissani selittämätöntä kauhua. Juuri kun olin aikeissa nousta ylös poistuakseni paikalta, avautui kartanon suuri muinainen ovi takanani ja suuret, läikikkäät, paksusankaisten silmälasien kehystämät kasvot työntyivät hymyillen esille oven raosta. ”Kuinka hyvä nähdä sinua, rakas toverini Pete!” lausahti ystäväni, seurakuntapastori Juhani Mäkikallio turvonneiden huuliensa lomasta ja ojensi arjen työn kovettaman kätensä ystävälliseen tervehdykseen ”Anteeksi että jouduit odottamaan, olin kakalla”.
Juhani kutsui minut sisälle pappilaan ja ohjasi minut istumaan salongin kutunnahkaiselle nahkasohvalle, jonka ikää olimme joskus arvuutelleet tulematta muuhun tulokseen, kuin että sohvan täytyi sijainneen paikallaan jo ennen pappilan rakentamista sillä sen koon vuoksi sitä olisi ollut mahdotonta liikuttaa sisään edes rakennuksen mahtavista ovista.
Iäkäs seurakuntapastori oli sytyttänyt huoneen takkaan tulen ja lämpöisesti ritisevät lieskat loivat kodikasta tunnelmaa salonkiin. ”Poltan tässä monesti myös vanhoja autonrenkaita, mutta nyt ne ovat loppu” lausui Juhani ja heitti liekkeihin vanhan tahriintuneen muovimaton joka leimahti heti saman tien liekkeihin ja sai vanhan pastorin kavahtamaan sähähtäen kauemmaksi. ”Mikäs rakkaan toverini Peten sai tulemaan vierailulle tänne pappilaan?” kysyi Juhani rapsuttaen sulaneen muovin roiskeita uurteisilta kasvoiltaan.
”Tulin hakemaan tuota tänne viime kerralla unohtamaani muovimattoa” vastasin ja tunsin kuinka ääneni petti ja silmäkulmani kostuivat. Juhani kohottautui seisomaan järkyttynyt ilme kasvoillaan ja tuijotimme ääneti toisiamme rätisevän takkatulen luodessa mielikuvituksellisia varjoja salongin antiikkisille seinämille.
perjantai 11. marraskuuta 2011
Muistoja pannuhuoneelta
Bon apwèmidi, hyvät kamraatit ja muut reipasmieliset blogini tiirailijat. Kuten varmasti moni ilolla panikin merkille, aloitin tämänkertaisen kirjoitelmani karibialaisen St. Lucian saarella puhuttavan kreolimurteen tervehdyksellä. Syy tähän valintaan löytyy niinkin epätodellisesta paikasta kuin taloni pannuhuoneesta, jossa aamulla kun lapioin omatuottamiani lantabrikettejä tulipesään räjähti mieleeni kerrassaan sykähdyttävä flashback ajalta ennen vuosituhannen vaihtumista.
Tuolloin olin pannunlämmittäjän opissa erään pukinpartaisen pannumestarin hanslankarina eräässä jumalanhylkäämässä vanhassa vaivaistentalossa ja monet olivat ne kerrat kun vastuualueenani oli latoa pannu täyteen puuta, asbestitalojen purkuromua, näkkileipää tai mitä tahansa muuta polttoainetta tuota hommaa varten oli kulloinkin varattu.
Monta monituista kertaa meininki pannuhuoneella meni sangen mystilliseksi ja useammin kuin kerran oli koko pannu lähellä räjähtää tuhannen päreiksi holtittoman lämmittämisen johdosta. Tuo kreolikieleen liittyvä muisto syntyi sellaisesta kerrasta, kun vanha pannumestari oli käynyt tapansa mukaan sauhuttelemassa mahorkkaa pannuhuoneella yön sydännä saadakseeen paremmin unen päästä kiinni. Siinä kessutellessaan pannumestari oli päättänyt latoa samalla pannuun muutaman kottikärryllisen pyökkihalkoja jotta hänen ei tarvitsisi enää aamuyöstä nousta lisäämään polttoainetta uuniin. Pahaksi onnekseen mestari ei tiennyt, että minä olin juuri aiemmin käynyt paremman tekemisen puutteessa tekemässä tarpeeni pannuun ja vahvan hapankaali-illallisen nautittuani painekattilaan oli muodostunut runsaasti metaania ja helposti syttyviä eritteitä.
Heräsin hevostalleilla siihen, kun pannuhuoneelta alkoi kuulumaan kerrassaan kamala huuto ja pauhu. Kiskoin housut jalkaani ja säntäsin pikavauhtia pannuhuoneelle jossa minua kohtasi veretseisauttava näky. Valtavat hornanlieskat löivät pannun kannen alta ja koko huoneen peitti sankka hernerokkamainen savu. Pannumestarin noen mustuttama tajuton ruumis makasi oviaukossa luonnottomassa asennossa ja pannun saumat vihelsivät ratkeamaisillaan sisällä vallitsevan valtavan paineen alla. Onnekseni oli talvi ja olin juuri aiemmin päivällä kolannut pannuhuoneen ulko-oven edustaa puhtaaksi. Ripeästi muistin kolan olevan yhä paikallaan talon seinustalla ja säntäsin kiireesti noutamaan sen.
Jouduin kolaamaan pannun luukusta sisään kuusikymmentä tynnyrinalaa nuoskalunta ja yhden kokonaisen lampaan, ennenkuin tuo kihisevä pätsi lopulta rauhoittui. Kannoin pannumestarin toipumaan vuoteeseensa ja livahdin itsekin vaivihkaa takaisin huoneeseeni. Tämä yöllinen episodi jäi kaikilta muilta huomaamatta, joskin sain koko seuraavan viikon kuulla valitusta siitä että joku oli varastanut suuren määrän kallisarvoista lunta talon pihalta. Tuo lumi oli ollut tarkoitus kaupata isolla rahalla Eestiin paikallisten urheilijoiden seiväshyppyalustaksi ja kun se oli kadonnut paikan johtajatar joutui hankituttamaan mökin Lapista sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että hän pystyisi kartoittamaan paikkaa uuden lumen hankinnalle.
Lopulta lumen katoaminen vieritettiin paikalla eläneiden heikkolahjaisten siviilipalvelusmiesten niskoille ja heitä rangaistiin tauottomalla pakkotyöllä perunakellarissa. Minun kävi sääliksi noita poloisia vähäpoikia, mutta vaikka olinkin pelastanut toiminnallani koko rakennuskompleksin räjähdykseltä, olin salaa kiitollinen että minun itseni ei tarvinnut mennä uhmaamaan perunakellarin rottapopulaatiota.
Jaa. Nyt kun tarkemmin mietin niin minulla ei ole harmainta hajuakaan miten hitossa tämä liittyy kreolikieleen.
Tuolloin olin pannunlämmittäjän opissa erään pukinpartaisen pannumestarin hanslankarina eräässä jumalanhylkäämässä vanhassa vaivaistentalossa ja monet olivat ne kerrat kun vastuualueenani oli latoa pannu täyteen puuta, asbestitalojen purkuromua, näkkileipää tai mitä tahansa muuta polttoainetta tuota hommaa varten oli kulloinkin varattu.
Monta monituista kertaa meininki pannuhuoneella meni sangen mystilliseksi ja useammin kuin kerran oli koko pannu lähellä räjähtää tuhannen päreiksi holtittoman lämmittämisen johdosta. Tuo kreolikieleen liittyvä muisto syntyi sellaisesta kerrasta, kun vanha pannumestari oli käynyt tapansa mukaan sauhuttelemassa mahorkkaa pannuhuoneella yön sydännä saadakseeen paremmin unen päästä kiinni. Siinä kessutellessaan pannumestari oli päättänyt latoa samalla pannuun muutaman kottikärryllisen pyökkihalkoja jotta hänen ei tarvitsisi enää aamuyöstä nousta lisäämään polttoainetta uuniin. Pahaksi onnekseen mestari ei tiennyt, että minä olin juuri aiemmin käynyt paremman tekemisen puutteessa tekemässä tarpeeni pannuun ja vahvan hapankaali-illallisen nautittuani painekattilaan oli muodostunut runsaasti metaania ja helposti syttyviä eritteitä.
Heräsin hevostalleilla siihen, kun pannuhuoneelta alkoi kuulumaan kerrassaan kamala huuto ja pauhu. Kiskoin housut jalkaani ja säntäsin pikavauhtia pannuhuoneelle jossa minua kohtasi veretseisauttava näky. Valtavat hornanlieskat löivät pannun kannen alta ja koko huoneen peitti sankka hernerokkamainen savu. Pannumestarin noen mustuttama tajuton ruumis makasi oviaukossa luonnottomassa asennossa ja pannun saumat vihelsivät ratkeamaisillaan sisällä vallitsevan valtavan paineen alla. Onnekseni oli talvi ja olin juuri aiemmin päivällä kolannut pannuhuoneen ulko-oven edustaa puhtaaksi. Ripeästi muistin kolan olevan yhä paikallaan talon seinustalla ja säntäsin kiireesti noutamaan sen.
Jouduin kolaamaan pannun luukusta sisään kuusikymmentä tynnyrinalaa nuoskalunta ja yhden kokonaisen lampaan, ennenkuin tuo kihisevä pätsi lopulta rauhoittui. Kannoin pannumestarin toipumaan vuoteeseensa ja livahdin itsekin vaivihkaa takaisin huoneeseeni. Tämä yöllinen episodi jäi kaikilta muilta huomaamatta, joskin sain koko seuraavan viikon kuulla valitusta siitä että joku oli varastanut suuren määrän kallisarvoista lunta talon pihalta. Tuo lumi oli ollut tarkoitus kaupata isolla rahalla Eestiin paikallisten urheilijoiden seiväshyppyalustaksi ja kun se oli kadonnut paikan johtajatar joutui hankituttamaan mökin Lapista sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että hän pystyisi kartoittamaan paikkaa uuden lumen hankinnalle.
Lopulta lumen katoaminen vieritettiin paikalla eläneiden heikkolahjaisten siviilipalvelusmiesten niskoille ja heitä rangaistiin tauottomalla pakkotyöllä perunakellarissa. Minun kävi sääliksi noita poloisia vähäpoikia, mutta vaikka olinkin pelastanut toiminnallani koko rakennuskompleksin räjähdykseltä, olin salaa kiitollinen että minun itseni ei tarvinnut mennä uhmaamaan perunakellarin rottapopulaatiota.
Jaa. Nyt kun tarkemmin mietin niin minulla ei ole harmainta hajuakaan miten hitossa tämä liittyy kreolikieleen.
torstai 27. lokakuuta 2011
Kolauskautta odotellessa!
Aivan mahtavaa päivää kaikille teille blogini lukijat!
Syksy alkaa olla täällä Jämsässä jo melkoisen pitkällä ja kohta koittaa se ihana aika jolloin pääsen toteuttamaan rakkainta harrastustani: lumen kolausta! Olen valmistautunut tuohon miehet pojista erottelevaan kamppailulajiin pitkin viikkoa hakemalla kokoelmani kolat alas navetan vintiltä huollettaviksi. Tuo toimenpide on muodostunut vuosien mittaan jonkinlaiseksi rituaalinomaiseksi toiminnaksi jota pyrin toteuttamaan lähes fanaattisella hartaudella.
Päivä, jolloin laitan kolat toimintakuntoon, alkaa yleensä kukonlaulun aikaan (tosin minulla ei ole ollut enää elävää kukkoa sitten vuoden 2005 syyskuun, jolloin yritin valmistaa kotioloissa sinappikaasua, mutta olen täyttänyt vanhan 'Kridden' ja asentanut hänen vatsalaukkuunsa vanhan herätysvekkarin). Tukevan aamiaisen jälkeen jynssään itseni läpikotaisin puhtaaksi mäntysuovalla, laitan itselleni pyhävaatteet päälle, Alois-papan vanhan buurilaissotien aikaisen hellekypärän päähäni ja suuntaan navetan ylisille, jossa säilytän mittavaa lumikolakokoelmaani.
Valikoin aina kolien kunnostuspäiväksi aurinkoisen sään, jotta minulla ei ole pelkoa vesisateesta joka saattaisi vahingoittaa kolia. Toki sää saa olla viileää, sillä kolien valmistuksessa käytetty muovi tulee monesti liian notkeaksi mikäli lämpötila kohoaa yli 15 asteen. Tämä siis nykyaikaisten kolien kohdalla, esimerkiksi isäni 70-luvun alussa ostama lasikuituinen ja emaloitu Weiss-Birkenau XC6 lumikola pysyy jämäkkänä vaikka hellekelillä, sitä vanhemmista kolista puhumattakaan. Niillä on hyvä treenata kolausta kesällä läheisellä soramontulla tai Himoksen laskettelurinteillä, joissa menneenä kesänäkin kolasin mukulakiviä ylämäkeen voimaharjoitteluna. Olen tehnyt tällaista harjoittelua jo vuosia, jonka ansiosta Himoksen rinteiden pituus on kasvanut joka vuosi toista metriä. Tästä kiitoksena laskettelurinnettä ylläpitävä taho onkin antanut minulle vuosittain lahjaksi ilmaisen kokovartalopilateksen.
Kun olen tuonut kolat pihalle ja asettanut ne siistiin riviin navetan seinustalle, voi kunnostaminen alkaa. Aluksi puhdistan kolat kesän aikana kertyneestä siitepölystä ja saivareista, sen jälkeen pesen ne hellävaroen manteli-vernissaliuoksella käyttäen apuna ainoastaan gotlantilaista säämiskäkangasta. Tuon jälkeen on vuorossa puurakenteisten kolien tervaaminen. Tervan imeytyessä valelen lakkabensiiniä uudempien kolien muoviosiin jotta niiden luisto saa maksimitehon. Fläämistä vuonna 1997 ostamani valurautainen raskaskola "Vreni Schneider" kaipaa puolestaan ruostesuojausta, jonka teen perinteiseen fläämiläiseen tapaan urean avulla. Jouluaaton kolausta varten yksinomaan käyttämäni mahonkinen, kupariheloilla ja helmiäiskahvoilla koristeltu, Baijerissa 1800-luvulla käsityönä valmistettu Gusswerk Hacker-Pschorr HM83 "Der Aase" vastaavasti käsitellään tarkkaan sentti sentillä vanupuikon ja mehiläisvahan avulla lohkeamien varalta. Tuota kokoelmani lippulaivaa huoltaessani tulen tapani mukaan poltelleekseni suuren vorarlbergiläisen Taraxacum officinale -sikarin ja juoneeksi pienen puollollisen ehtaa kirgisialaista männynpihkarommia.
Kolien metalliosat vaativat vielä omat toimenpiteensä ja lopulta kannan koko 43 kolaa käsittävän kokoelmani takaisin varastoon odottamaan ensilumia. Niitä odotan polttava tunne sisälläni itsekin, sillä onhan lumikolaus yhtä aikaa sekä verraton ajanviete, että miehen ja kolan kamppailua luontoäidistä työntyvää valkoista, kaiken syövää massaa vastaan.
Iloista lumenodotusta kaikille!
Syksy alkaa olla täällä Jämsässä jo melkoisen pitkällä ja kohta koittaa se ihana aika jolloin pääsen toteuttamaan rakkainta harrastustani: lumen kolausta! Olen valmistautunut tuohon miehet pojista erottelevaan kamppailulajiin pitkin viikkoa hakemalla kokoelmani kolat alas navetan vintiltä huollettaviksi. Tuo toimenpide on muodostunut vuosien mittaan jonkinlaiseksi rituaalinomaiseksi toiminnaksi jota pyrin toteuttamaan lähes fanaattisella hartaudella.
Päivä, jolloin laitan kolat toimintakuntoon, alkaa yleensä kukonlaulun aikaan (tosin minulla ei ole ollut enää elävää kukkoa sitten vuoden 2005 syyskuun, jolloin yritin valmistaa kotioloissa sinappikaasua, mutta olen täyttänyt vanhan 'Kridden' ja asentanut hänen vatsalaukkuunsa vanhan herätysvekkarin). Tukevan aamiaisen jälkeen jynssään itseni läpikotaisin puhtaaksi mäntysuovalla, laitan itselleni pyhävaatteet päälle, Alois-papan vanhan buurilaissotien aikaisen hellekypärän päähäni ja suuntaan navetan ylisille, jossa säilytän mittavaa lumikolakokoelmaani.
Valikoin aina kolien kunnostuspäiväksi aurinkoisen sään, jotta minulla ei ole pelkoa vesisateesta joka saattaisi vahingoittaa kolia. Toki sää saa olla viileää, sillä kolien valmistuksessa käytetty muovi tulee monesti liian notkeaksi mikäli lämpötila kohoaa yli 15 asteen. Tämä siis nykyaikaisten kolien kohdalla, esimerkiksi isäni 70-luvun alussa ostama lasikuituinen ja emaloitu Weiss-Birkenau XC6 lumikola pysyy jämäkkänä vaikka hellekelillä, sitä vanhemmista kolista puhumattakaan. Niillä on hyvä treenata kolausta kesällä läheisellä soramontulla tai Himoksen laskettelurinteillä, joissa menneenä kesänäkin kolasin mukulakiviä ylämäkeen voimaharjoitteluna. Olen tehnyt tällaista harjoittelua jo vuosia, jonka ansiosta Himoksen rinteiden pituus on kasvanut joka vuosi toista metriä. Tästä kiitoksena laskettelurinnettä ylläpitävä taho onkin antanut minulle vuosittain lahjaksi ilmaisen kokovartalopilateksen.
Kun olen tuonut kolat pihalle ja asettanut ne siistiin riviin navetan seinustalle, voi kunnostaminen alkaa. Aluksi puhdistan kolat kesän aikana kertyneestä siitepölystä ja saivareista, sen jälkeen pesen ne hellävaroen manteli-vernissaliuoksella käyttäen apuna ainoastaan gotlantilaista säämiskäkangasta. Tuon jälkeen on vuorossa puurakenteisten kolien tervaaminen. Tervan imeytyessä valelen lakkabensiiniä uudempien kolien muoviosiin jotta niiden luisto saa maksimitehon. Fläämistä vuonna 1997 ostamani valurautainen raskaskola "Vreni Schneider" kaipaa puolestaan ruostesuojausta, jonka teen perinteiseen fläämiläiseen tapaan urean avulla. Jouluaaton kolausta varten yksinomaan käyttämäni mahonkinen, kupariheloilla ja helmiäiskahvoilla koristeltu, Baijerissa 1800-luvulla käsityönä valmistettu Gusswerk Hacker-Pschorr HM83 "Der Aase" vastaavasti käsitellään tarkkaan sentti sentillä vanupuikon ja mehiläisvahan avulla lohkeamien varalta. Tuota kokoelmani lippulaivaa huoltaessani tulen tapani mukaan poltelleekseni suuren vorarlbergiläisen Taraxacum officinale -sikarin ja juoneeksi pienen puollollisen ehtaa kirgisialaista männynpihkarommia.
Kolien metalliosat vaativat vielä omat toimenpiteensä ja lopulta kannan koko 43 kolaa käsittävän kokoelmani takaisin varastoon odottamaan ensilumia. Niitä odotan polttava tunne sisälläni itsekin, sillä onhan lumikolaus yhtä aikaa sekä verraton ajanviete, että miehen ja kolan kamppailua luontoäidistä työntyvää valkoista, kaiken syövää massaa vastaan.
Iloista lumenodotusta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)